Suomi on ainoa maa, jossa tieto ruuan hinnanalennuksista nostattaa keskustelun huijauksesta. Näin tviittasi joku, kun asiasta aikanaan keskusteltiin A-studiossa. Nauratti, vaikka itsekin olin kiukutellut aiheesta. Että hinnanalennukset keskitettiin isoihin automarketeihin eikä minun lähi-alepoihini tai kirkonkylän S-marketeihin. S-marketeille ei kirkonkylien ainoina kauppoina ole kilpailua ja me alepojen jalankulkija-asiakkaat emme osta paljoa, vain sen verran, minkä jaksamme kantaa ja kulloinkin välttämättä tarvitsemme. Tämän  tiesin ja kerroin ääneen.

Sitä paitsi halpuutetut tuotteet ovat sellaisia, etten niitä syö, eineksiä, limuja ja maustettuja jugurtteja. Juustotkin niitä mauttomia, joita Putin ei enää anna tuoda. Ystävätär valitti, ettei kalliita gluteenittomia tuotteita saa edelleenkään alennettuina. No, gluteenittomia tuotteitakin on nyt alennettu.  Ehkä myös joitakin syömiäni tuotteita – totta puhuen en oikein ole selvillä, mitä mikin maksaa. En ole voinut asettua missään vaaleissakaan ehdolle, koska en tiedä, mitä maitolitra maksaa.

Ja nyt epäilen yhtä tulossa olevaa uutta ongelmaa. Olen rakastanut K-ryhmän suurliikeketjun mainoksia vähintäänkin yhtä paljon kuin Hesarin talousjohtaja. Lakanakokoisista mainosliitteistä saa mainioita bioroskapusseja. Nyt olen ollut panevinani merkille, että myös tältä ketjulta on alkanut tulla enenevässä määrin tabloid-sivun kokoisia mainoksia. Sitä se kilpailu teettää.

7.2.

Yritin satirisoida meitä, jotka jatkuvasti löydämme kaikkialta taka-ajatuksia. Aina joku panee paremmaksi.

Luettua:

Christian Sundgren ja Elna Schdanoff: Kirjeitä Siperiasta, Shildts, 2007.

Merkillinen kohtalo. Suurruhtinaskunnan aikaan Venäjää teollistaneen suomenruotsalaissuvun jälkeläisistä yksi jäi Neuvostoliittoon ja koki sen mitä miljoonat sen maan kansalaiset: vankilat, leirit, karkotuksen.  Varakas perhe – omisti mm. aikoinaan Tamminiemen - oli hajonnut eri puolille ja yhteydet olivat katkenneet vuosikymmeniksi. Hruštševin aikaisen suojasään aikana yksi kirje Moskovasta löysi veljen Suomessa ja vaiheiden jälkeen Elna Schdanoffkin pääsi Suomeen 1954.

Veljenpoika, toimittaja Christian Sungdren, kokosi tädin merkinnöistä kirjan ja täydensi omalla aineistollaan. Hän katui ja harmitteli sitä, että aineisto olisi voinut nyt olla laajempikin, jos hän olisi ottanut aikoinaan esiin mikrofonin tai muistilehtiön. En halua pyydellä anteeksi, mutta Elna ei sopinut radikaaliin nuoruuteeni.  Halusin puhua kansainvälisestä solidaarisuudesta, en Stalinin keskitysleireistä, hän kirjoitti. Ei ihan vierasta. Mutta se oli sitä aikaa, eikä juttua olisi saanut Suomessa julkaistuksi ennen Elnan kuolemaa – 1977 – kun se ei kelvannut Ylen ohjelman aiheeksi vielä 80-luvullakaan. 

Jos aika ja paikka kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti lukea!