Keskustelin syksyn kielikursseista opettajan kanssa. Olen mukana järjestelemässä kursseja ja törmäsin ongelmaan.

Syntyperäinen vieraan kielen opettaja kysyi mielipidettäni siitä, miten tandem-kurssilla pitäisi opettaa suomea maahanmuuttajille. Tandemissahan suomalaiset ja maahanmuuttajat tavallaan opettavat toisilleen äidinkieltään opettajan ohjauksessa. Opetettaisiinko kirjakieltä vai puhekieltä?  Olimme keskustelleet siitä, miten hankala tilanne esim. käännöksien kannalta on, kun suomessa on eriytynyt puhekieli toisin kuin hänen äidinkielessään.  Hämmennyin kysymyksestä.

Opettaja kertoi kuunnelleensa ihaillen maahanmuuttajaa, joka sanoi ”mä tuun”. Ajatteli, että siinäpä edistynyt kielenkäyttäjä. On ensin oppinut normikielen kieliopin ja sen jälkeen vielä puhekielenkin. Mutta sitten hänelle selvisi, että joissakin paikoissa, joissa halutaan saada ihmisille nopeasti käyttökielitaito työelämään, opetetaan suoraan puhekieltä. Voi olla, että virallisen kirjeen lukeminen on sitten vähän vaikeampaa, mutta sehän ei ole yhtä jokapäiväinen juttu kuin puheen ymmärtäminen työpaikalla.

Siitä siis kysymys, joka vähän hämmensi minua. Sanoin ensimmäisenä ajatuksenani, että opetuksen perustana olisi kirjakieli, normikieli, mutta puhekieliset rinnakkaismuodotkin tuotaisiin esiin. 

Ikäiseni ystävätär, jonka tapasin heti opettajan jälkeen, melkein kauhistui. Mitä puhekieltä muka opetettaisiin? Niitähän on eri puolilla maata useita. Totta. Mutta tuon yllä olevan linkkini ansiosta sanavarastoni on laajentunut termillä ”yleispuhekieli”.

Kun lähdin tapaamisesta kotiini, ostin poikkeuksellisesti Iltalehden, että näkisin tv-ohjelman. Törmäsin siinä Kaarina Hazardin kolumniin. Se oli kirjoitettu kielellä, jota sanoisin yleispuhekieleksi. Kävin guuglaamassa asiaa ja Hazard näyttää yleensäkin kirjoittavan kolumninsa yleispuhekielellä. Olen nyt entistä epäröivämpi sen suhteen, mitä suomea pitäisi tandem-kurssilla opettaa. Mutta kun olen itse mukana oppilaana, voin vaikuttaa asiaan.

Pingviini puussa

Paitsi että meillä oli krokotiili katiskassa, niin nyt myös Pingu-pingviini puussa. Lastenohjelmissa ja kirjoissa toimijoina ovat usein eläimet, mutta useimmiten eksoottiset. Krokotiili ja pingviini tulevat tutummiksi kuin hauki ja harakka.

Veskitaiteilijana olen yrittänyt vaistomaisesti muuttaa tilannetta. Veskitaiteilija on henkilö, jonka teokset ovat esillä vessoissa. Siis omissa, yleisissä vessoissa hengentuotteitaan esittelevät ovat taas toinen laji. Viimeisin veskitaideteokseni on Helsingissä talvimummolan vessassa potallaistujan silmäkorkeudella. (Teos on tuotantoni viides ja kaikissa on materiaalina kontaktimuovi.) Teoksessa istuu orava puussa, jonka oksalla tytöllä on keinu. Puun ympärillä liihottelee kaksi perhosta. Pensaasta kurkkaa kettu ja nurmikolla tepastelevat kukko ja kana.

Nämä kukko ja kanakin ovat kyllä samaa sievistelyä kuin lastenkirjoissa, joissa pihapiireissä tepastelee onnellisia sika-, kana- ja lehmäperheitä. Todellisuushan on toinen: sikoja ja kanoja ei ulkona juuri näe ja lehmiäkin harvoin – direktiivien mukaisella ulkoilupäivällään, kuten eräs tuttava totesi, kun ajoimme tuollaisen harvinaisuuden ohi.

Mutta todellisuuttahan annostellaan lapsille muutoinkin pieninä annoksina.