Vähän toisella kymmenellä luin romanttisia englantilaisia kertomuksia, joiden haavesilmäisten ja kellohattuisten sankarittarien ympärillä leijui aina laventelin tuoksu.
Minä halusin laventelin! Ja sen tunnelman, jonka tuoksu varmaan toisi tullessaan!

Mutta kukaan ei ollut kuullutkaan laventelista. Lila kukka, voimakkaantuoksuinen? Naapurin anoppi kertoi, että hänellä kyllä oli kotimökkinsä pihassa naapuripitäjässä yksi oikein voimakkaantuoksuinen kukka, jonka nimeä hän ei tiennyt. Lila, oliko se lila! No vähän jotenkin lilahtava. Laventeli, sen täytyi olla laventeli! päätin heti. Ja kun naapurin anoppi seuraavan kerran kävi mökillään, hän toi minulle juurakon.

Siitä kasvoi  aikanaan voimakkaantuoksuinen kukka ja jos oikein yritti, niin voi sen nähdä vähän melkein lilahtavana. Ainakin verhiö oli lilahtava. Sen nimi oli siis laventeli.
Mitään erityistä ei kuitenkaan tapahtunut sen kukkiessa ja jonkun vuoden kuluttua se sai arkisemman nimenkin: rohtosuopayrtti.
Se on elämänmyönteinen kasvi, joka on rynnistänyt  hoidottakin reilussa viidessäkymmenessä vuodessa kasvamaan eri puolilla tonttia. Aurinkoisimmalla paikalla se kukkii juuri nyt, kaartaa talon kaakkoisnurkkaa laajana valk vähän lilahtavana, tuoksuvana röyhelökauluksena.

Maatiainen ry. valitsi rohtosuopayrtin tämän vuoden maatiaiseksi. Viime viikolla Hesari muistutti, että kukan juurakossa on  enemmän saponiinia kuin pesupähkinöissä. Juuria pitäisi kuivata, mutta en taida. Sen sijaan kokeilin toista vinkkiä, pesin käteni yhdellä kukalla. Kalanperkauksen jälkeen haju ei lähde käsistä pelkällä vedellä ja saippualla. Jos oikein yritti, niin voi ajatella, että kädet alkoivat tuoksua kukalta.

Täällä tuoksuu muutenkin mummonmökiltä, sillä tuoksuherne on alkamassa kukkia. Ainoa särö tuoksumaailmassa on leikatun nurmikon tuoksu. Oli pakko ajaa se, kohta ei kone enää olisi pystynyt.
Eihän  mummonmökeillä mitään nurmikoita ajeltu. Niillä ei ollut mitään nurmikoita. Piha oli polkuja rakennukselta toiselle ja niillä piharatamoa, pihasauniota ja pihatatarta, jotka ymmärsivät taipua jalan alla juuri sen korkuiseksi kuin ihmiselle sopi, ilman että uhattiin millään koneilla.

Mustikat heikentäneet näköäni


Hukkasin nimittäin mustikkametsään jo toiset silmälasit. Onneksi vain vanhat halpislukulasit, joita käytän, että näkisin matkan päässä olevat sienet ja marikot. Taloudellisia menetyksiä ei siis tullut, mutta näkö heikkeni.
En usko että sitä korjaamaan riittää se, että syön enemmän mustikoita kerätessäni.
Se taisi muuten olla pimeänäkö, jota 2. maailmansodan englantilaiset lentäjät yrittävät parantaa mustikoita syöden.
Mustikanpoiminta pimeässä voisi siis helpottua  - mutta niin epätoivoista toimintaa en aio yrittää.