Keväällä panin merkille roskalavalle heitetyn maalauksen. Se ei tosin ollut juuri sellainen, että olisi sopinut minun sohvani yläpuolelle, mutta sinänsä hyvä. Ja aiheen puolesta sillä olisi saattanut olla tunnearvoa jollekin; se esitti itäkarjalaista kylämaisemaa. Se oli myös signeerattu.
Lukaisin nimen ja googlasin sillä. Taiteilijasta ei löytynyt tietoja, mutta löytyi  karjalainen sukuyhdistys. Lähetin viestin, kerroin maalauksesta ja kirjoitin, että sen saisi, jos hakisi pois.

Sukuyhdistys ei tuntenut taiteilijaa ja tulin katsoneeksi nimeä uudestaan, kun kerroin juttua tuttavalle. Olin lukenut nimen väärin! Googlasin uudestaan ja nyt nimi löytyi taiteilijamatrikkelista.
Kysyin arviota työstä netissä ilmaiseksi arvioivalta taidekauppiaalta. Useampia satoja euroja. Kuuluiko työ sitten oikeastaan minulle? Tuttavat vakuuttivat, että kuului, koska se oli heitetty pois ja teki mieli uskoa heitä - enkä sitä paitsi tiennyt, kuka sen oli heittänyt.

Taidekaupasta perillä ollut tuttava kehotti tarjoamaan työtä myyntiin taidehuutokauppaan.
Ryhdyin selvittämään asiaa vasta tällä viikolla. Googlasin yritysten nimellä ja hämmästelin, miten edullisesti niistä sai taidetta. Ja hyvänen aika, siellä oli myynnissä yhden mielitaiteilijani, Ilmari Aallon maalaus! Hintaan, joka oli sama kuin arvio dyykkaamastani työstä. Kohtalon sormi osoitti minua.
Maalauksesta voisi jättää seuraavaan puolen päivään mennessä tarjouksen. Klikkasin heti asianomaista kohtaa. Siellä kerrottiin, että pitäisi rekisteröityä ensin ja rekisteröityminen veisi noin viisi päivää. Olin vähän pettynyt, mutta ei voinut mitään.

Kun seuraavana iltapäivänä avasin sähköpostini, sielläkin olikin rekisteröintitunnukset, jotka oli lähetetty ennen puolta päivää. Mutta huutokauppa oli jo käyty. Toivottavasti edes hinta nousi oikein korkeaksi, ettei tulisi paha mieli. Työn kohdalla ei ollut vasarahintaa. Kysyin sähköpostilla, mitä sellaiselle työlle tapahtuu: sen voi edelleenkin ostaa.
Minulla on nyt sitten Ilmari Aallon hieno maisema! Nuoriso hoiti logistiikan.
Vävy kertoi, että maalauksen takana on luonnos  - olen kovasti utelias näkemään sen!

Dyykattu työ on kyllä edelleen myymättä. Ja jokin sivuääni vikisee, että rahoille olisi ei-niin-tip-top -huushollissani ollut muutakin käyttöä. Varmaankin sisäinen anoppini. Sisäisen anopin vaientaminen on yksi ihmisen isoja haasteita.

Päivitys 21.6. Helsingissä käynnin jälkeen:

Muotokuva

Kesken jäänyt työ tuon edellisen maiseman takana esitti vahvatukkaista, kapeakasvoista miestä. Silmien ja suun seutu oli maalamatta, vain luonnosteltu hiilellä ja kiinnitetty.  Sai siis näytteen tekniikastakin.
 
Aalto kuulemma tuhosi itsekriittisyydessään töitään, mutta onneksi tämä jäi vanerin toiselle puolelle.

Kävin Helsingin rautatieaseman Elielissä katsomassa Järnefeltin-Finchin seinämaalausta, jonka teossa Aalto oli kuulemma auttamassa  - ainoana, joka uskalsi kiivetä niin korkealle. Olisin käynyt katsomassa myös Kansallisteatterin kattomaalauksen, jonka teossa Aalto auttoi Yrjö Ollilaa, mutta teatteriin ei lauantaina päässyt päiväsaikaan.
Ollila kuoli pian maalauksen valmistumisen jälkeen maalimyrkyistä saamaansa rajuun maksatulehdukseen. Aallon kuolinsyy kaksi vuotta myöhemmin oli maksasyöpä  - lieneekö maalimyrkyissä syytä siihenkin.