Lähdin katsomaan, mitä Tapanin myrsky oli tehnyt pienellä palstalla metsän sisässä. Vanhoja tuulenkaatoja oli jokunen jo ennestään.

Lapsena siellä käytiin naapurin mummun helmoissa, me kesävieraslapset. Mummulla oli olevinaan sinne joka vuosi ainakin kerran jotain asiaa. Matka metsän sisään oli jännittävä, oli pimeää peikkometsää, nousua ja laskua, kangasta ja kosteikkoa, jossa kasvoi ihmisenkorkuista viidakkokasvia. Siis hiirenporrasta, sillä ihmisen korkeus ei ollut niin kovin paljon päälle metrin. Miksi mummu kävi siellä? Ehkä osin samoista syistä kuin me muutkin. Yhden lapsen ilmaus ”mennään maisemille” taisi olla mummunkin taka-ajatuksena.

Kun opin reitin, olen käynyt siellä itsekin useammin kuin olisi varsinaisesti asiaa. Nyt matkalla oli kierrettävä jälleen uusi hakkuuaukko. Ja oli siis asiaakin, kun se palsta nyt on omalla vastuulla.

Tapanin myrsky oli kaatanut lisää runkoja, vajaat kymmenen uutta juuristoa oli noussut pystyyn. Ei ihme siellä aukkojen välissä. Jos puut haluaisi pois, pitäisi saman tien sopia ns. päätehakkuista, muuten ne eivät kiinnosta. Sen jälkeen veisi noin 80 vuotta, että siellä kasvaisi taas metsä.Jääkööt sinne. Jälkeentulevatkin voivat käydä maisemilla.  

Kaivoslaista oli eilisen Hesarin Mielipide-palstalla mielenkiintoinen juttu. ”Suomi ei kanna globaalia vastuutaan siitä, että arvokkaita luonnonvaroja käytetään oikeudenmukaisesti eri sukupolvien kesken”, kirjoitti professori Olli Tahvonen.

Totta, yksi sukupolvi/yritys käyttää luonnonvarat, haitat jäävät seuraavan sukupolven/yhteiskunnan murheeksi. Jotain samantapaista ajattelin, kun ajoimme pari päivää sitten valtavan sorakuopan ohi, jonka kohdalla oli jääkaudesta alkaen ollut harju. Tai kun kuljin aukkojen halki ja mietin, mitä tuulenkaadoille pitäisi tehdä.

Poimin muuten yhdestä aukosta saaliikseni muutaman korvasienen. Jotain korvausta.