Millainen huumori on työpaikalla sallittua? Näin kysyi pomoni aikoinaan ja pyysi meitä laittamaan näkemyksemme paperille. Lievästi paranooisena epäilin, että työyhteisön sieväkäytöksisin ja tosikoin jäsen oli huomauttanut jostain mustaa huumoria edustavasta hevosenleikistäni (olen luokintekijäsukua!)  ja meidät oli pistetty siksi joukolla katumuspenkille. Mutta pomo olikin johtamiskurssilla saanut teeman työnsä aiheeksi. 

- Kaikenlainen huumori, tietysti! sanoi hämmästyneenä työyhteisön Shirokaja natura.
- Mutta itsehäpäisy, omista mokista kertominen, on kuitenkin huumorin rakastetuin muoto, huomautin minä. Kokemuksesta etenkin kertojana mutta myös kuuntelijana. Joku kertoo kuinka hölmö on, ja on sitä vähän samalla tavalla kuin minä, mutta vielä paljon hölmömpi. Miten helpottavaa, että sellaisiakin on!
Ja paitsi kuuntelijan niin kertojankin kannalta jutut ovat terapeuttisia, vastaavat pientä rippituolikäyntiä. Tällainen tohelo olen, mutta - hahhahhaa! - huumorintajuiset ihmiset pitävät sitä pikkujuttuna.
Arjen sitcomia. Jaettu häpeähän on usein sitcominkin nautinnon ydin.

Tunnen em. syystä sukulaisuutta Mr. Beaniin, vaikka hän onkin minua kekseliäämpi ja valoisampi luonne. Ja Woody Alleniin, joka nostaa tutunoloiset hölmöilyt taiteeksi asti. Tai laskee  -  vähän syvempiin kerroksiin.
Tosin Woody A. melkein jätti minut kerran yöksi pihalle.

Se oli vielä se kesä, jolloin olin raskaana. Oli paras kesäloma-aika ja olin yksin kaupungissa,  ainakin sinä iltana. Päätin mennä katsomaan Allenin Zeligiä pieneen leffateatteriin Liisankadulle.
Zelig on sankari, joka oli kautta maailmanhistorian aina paikalla siellä, missä historian polttopiste oli, gladiaattorina Colosseumilla ja natsien marssirivistössä Berliinissä ja niin edelleen. Wienissä hän oli Freudin kanssa luomassa psykoanalyysin teoriaa. Mutta heidän tiensä erosivat, kun "Sigmund halusi rajoittaa peniskateuden pelkästään naisiin", kuten Zelig-Woody selitti. Nauroin niin, että käsilaukku sylistä putosi lattialle. Hamuilin vatsani kanssa laukun sisältöä takaisin, mutta ilmeisesti en ihan onnistunut. Kun yhdentoista maissa seisoin kotiporraskäytäväni edessä, huomasin että avaimet puuttuivat. Onneksi talossa oli talonmies, joka oli kaiken lisäksi vielä valveilla ja avasi minulle ovet. Avaimet löytyivät seuraavana päivänä teatterista.

En muista, kerroinko miehelle, mille jutulle olin nauranut.