Numerot olivat aina sanoja luotettavampia, ne viittasivat vain itseensä.
Tällaisia aforistisia ja miettimään panevia lauseita odottaakin Juha Seppälältä.
Joku kutsui riisutun lakonisia lauseita klapiproosaksi. Tämä on kuitenkin erilaista kuin se normaali klapiproosa, jota pidetään yleisenä miehisenä proosalajina. Kysymys ei ole vain siitä, että tarpeeton on riisuttu; tämä aukeaa kuin kuilu, paljon syvemmälle.

Takla Makanissa, jota luin junassa kansipaperi ylösalaisin, on kaksi novellia, joissa teksti pyörii kuoleman ja menneen elämän merkitysten kokemisen ympärillä. Kirjoitin kirjasta liuskan verran tekstiä, mutta taidan tyytyä vain toiseen lainaukseen:
 Itse asiassa huomasin vihanneeni työtäni ja heittäneeni sille uhraamani vuosikymmenert hukkaan. Se merkitsi minulle yhtä paljon kuin lähtiessäni roskakoriin viskaamani kämmentietokoneen päivitystiedote. Kenties hukkaan heitetyssä, turhassa ja tyhjiin rauenneessa piili sittenkin ydin, totuus elämästäni. Se on säästänyt minut tulemasta miksikään, pitänyt minut tyhjänä.
En katunut, että olin elänyt.

Näin summaa uraansa eläköitynyt, syöpäsairas, yksin vieraassa kaupungissa kuolemaa odottava insinööri.
Isottelematonta tekstiä. Sillä tavalla meistä vanhoista ihmisistä monet alkavat ajatella elämästä ja myös kuolemasta, josta tulee sitä arkisempi asia, mitä lähempänä se on.

o

Kun hyppäsin ulos bussista, pysäkillä seisoi  kirjastobussi. En halunnut odotuttaa minua vastaan tullutta, joten nappasin kirjastobussista nopeasti pari käteen osunutta kirjaa.
Aika onnistuneesti, ruotsalainen dekkari on kyllä vielä lukematta ja vilkaisemattakin. Mutta ainakin muu on ollut kiinnostavaa!

Kamila Shamsien Poltetusta varjosta toivoin jotain samaa, mihin ihastuin Jhumpa Lahirissa, mutta siihen se ei yltänyt. Koukuttava lukuelämys lajissaan kuitenkin, ns. lukuromaani parhaimmillaan. Jotakuta kirjaa arvostellutta oli häirinnyt se, että kahdella suvulla on kokemuksia kaikista viime vuosikymmenten suurista katastrofeista Nagasakin atomipommista Intian jaon kautta World Trade Center -iskuun ja Afganistanin sotaan. Minusta juttu piti uskottavuutensa, henkilökuvauskaan ei ollut häiritsevän ohutta minusta, toisin kuin Hesarin arvostelijasta.

Jörn Donnerin Diktonius Elämä on varsinainen herkku minulle, jota 1920-ja 30-luvut  ja niiden kulttuuri kiehtovat erityisesti. Takakansi kertoo Donnerin sanoneen Diktonius-elämäkerrastaan, että matka häneen on matka minun omaan nuoruuteeni ja sen utopioihin. Tarinaan syntyy siitä tietty intiimi sävy, nostalginen perusvire.
Diktonius ei ole muodissa, mutta onko hän ollut koskaan muuten kuin nimenä? Donner kysyy. Lukijalle tulee tunne, että tietyt asiat ovat muuttumattomia. Taiteilijan leipä on niukka ja pieninä palasina ja yhteiskunnan vähäväkisimpien näkökulma jää aina marginaaliin.

Taustatyön nautittava perusteellisuus toi mieleen heti alussa Tuomiojan Häivähdys punaista -kirjan. Ja  ajatus oli tuskin käynyt mielessä, kun jo henkilögalleriakin alkoi olla samaa. Pieni maa ja pienet piirit. Netistä löytyi Erkki Tuomiojan arvostelu kirjasta - hän valitti lähdeluettelon puutetta.  Minua se ei häirinnyt.

Diktonius - osuva taiteilijanimi ruotsinkieliselle runoilijalle, jonka runokokoelman nimikin oli "Min dikt" - näin ajattelin nuorempana, kun luin Diktoniuksesta ensimmäisiä kertoja Södergranin yhteydessä. Mutta nimi olikin vain enne.