Sitä aina välillä lukee tai kuulee kirjasta, jonka haluaisi ehdottomasti lukea. Kun kirjat palautettuaan seisoo kirjastossa ja yrittää muistella, yleensä ei mieleen tule mitään. Viime kerralla tuli - paitsi että en muistanut kirjailijan enkä kirjan nimeä. Olen aiempien kokemusten perusteella vakuuttunut kirjastovirkailijoiden kyvyistä ja aloin selittää yhdelle heistä: kirjailija oli ranskanjuutalainen nainen, kuoli keskitysleirillä ja pääosa kirjoista julkaistiin postuumisti. Tytär toimitti. Tämän kirjan kustansi pari vuotta sitten jokin ei aivan näitä suurimpia kustantamoja. Virkailija alkoi näpytellä päätettään ja kysyi vähän ajan päästä: sanooko nimi Nemirovsky mitään? Sanoo! Irene Nemirovsky? Se se oli! IN:ltä oli julkaistu useampiakin teoksia, ja virkailija katsoi koneelta, olisiko heillä jokin niistä juuri nyt hyllyssä. Ja niin minä lähdin kotiin repussani Nemirovskyn novellikokoelma.

Minulla on tapana hurahtaa joihinkin asioihin - kuten esimerkiksi Fanny Churbergiin, torpparivapautukseen tai 1600-luvun saarnatuoleihin - ja haluan silloin lukea kaikkea mahdollista aiheeseen liittyvää. Kiertelen erilaisia arkistoja ja kirjastoja ja diletanttisuudestani huolimatta saan kaikkialla pelkästään antaumuksellista palvelua. Työväenkirjastosta Eduskunnan kirjastoon, Kansanarkistosta Kansallisarkistoon ja Lakimiesliiton kirjastosta Museoviraston kirjastoon. 1600-luvun saarnatuoli-vaiheessa minulle selvisi, että Nils Cleve oli kirjoittanut 1930-luvulla opuksen, jossa kerrottiin aiheesta kaikki, mitä siitä oli kerrottavissa: Predikstolar och predikstolkonst i Finland intill år 1700. Yliopiston kirjastosta pääsin selville, että museoviraston kirjastolla oli kappale sitä. Mutta museoviraston kirjastossa kerrottiin, että teos oli sen verran huonossa kunnossa, ettei sitä voitu antaa. Kun pettyneenä jäin makustelemaan tietoa, virkailija jatkoi selvitystä ja palasi vähän kuluttua. Tutkimus oli julkaistu ko. vuonna 1932? kokonaisuudessaan Svenska Litteratursällskapetin vuosikirjassa ja se puolestaan oli sen verran hyvässä kunnossa, että sain sen lainaksi, hän kertoi. Otin tutkimuksesta valokopion, jonka kanssa vietin sittemmin rattoisia hetkiä länsisuomalaisissa kirkoissa. Joittenkin asioitten kanssa on kuin löytäisi sen leivänmurun, josta tietää alkavan muruilla merkityn polun johonkin tärkeään, arkkityyppiseen paikkaan, joka löytyy myös itsestä. Sinänsä tämä on aika harmiton hulluuden laji. Voisinhan esimerkiksi terrorisoida viattomia juopottelijoita karaokelaulajana tai lähiympäristöäni lahjoittamalle heille hirviömäisiä Tiffany-töitä.

Kirjastojen päivä on vasta 8.2. - mutta saahan sitä olla vähän aikaansa edellä, leipomossakin näkyy jo olevan Runebergin torttuja ja laskiaispullia.