Kuuntelin radiosta kesällä Kari Enqvistin osuutta Miten minusta tuli minä-sarjasta. Hän oli oppinut lukemaan niin, että äiti oli kirjoittanut esineitten nimiä niitä esittäviin kuviin. OVI oli se sana, joka avasi hänelle oven kirjaimien sanoiksi järjestäytymisen maailmaan. Oma ensimmäinen sanani oli HARAKKA - asian enteellisyyden analysointi jääköön myöhemmäksi. Harakassa oli niin monta erimakuista konsonanttia a-äänteitä sitomassa, että kun niitä maisteli peräjälkeen, suusta tulikin äkkiä ulos ymmärrettävä sana. Ja menetelmä toimi myös sanoissa LENSI TERVATULLE SILLALLE. Oivallus oli syntynyt - muistan nauraneeni ääneen ilosta! Kun aikanani menin kouluun, huomasin kylläkin, että ensimmäisestä opettajastani ei ollut iloinen asia, vaan jotenkin vähän häiritsevää, että osasin lukea. Muutimme kuitenkin pian ja pääsin uuteen kouluun, jossa opettajan mielestä oli hieno juttu, että osasin lukea.

Siihen aikaan alakoululaisia ei päästetty näpelöimään kirjaston hienoja kirjoja taitamattomilla sormillaan ja kirjastokortti annettiin periaatteessa vasta yläkoululaisille. Mutta minun opettajani - Hilkka Halme Nekalan kansakoulusta, muuten - kirjoitti minulle lapun ja kehotti viemään sen kirjaston tädille. Tein niin ja kirjaston täti antoi kortin, jolla sai lainata neljä kirjaa kerrallaan. Mikä autuus! Neljää vähemmäksi se ei juuri jäänytkään ja kun kirjasto oli samassa talossa kuin koulu, siellä voi sopivasti käydä vaikka joka päivä koulun jälkeen. Kesäksikään lukuharrastusta ei tarvinnut jättää, sillä naapurihuvilassa asui varakas perhe, jonka pojille ostettiin jatkuvasti uusia Nuorten toivekirjaston kirjoja ja sain lainata niitä. Pari vuotta luin sattumanvaraisesti, mutta sitten pistin lukuvinkkejä saadakseni luokassa kiertämään paperin, jonka ylälaitaan olin kirjoittanut: HYVIÄ KIRJOJA: Itse kirjoitin ensimmäiseksi: Edgar Rice Burroughs: Tarzan apinain kuningas.

Runojen kanssa olin joutunut tekemisiin koulun lukukirjan lisäksi muistovärssyvihoissa. Ensimmäisessä runossani kirjalliset vaikutteet näkyvätkin. Vein sen näytille opettajalle - kun muutkin lapset näköjään veivät aikaansaannoksiaan kaikkien rakastamalle opettajalle. Muistan runon vieläkin: Sävel kaikuu kauniisti,/ mutt´ hiljalleen vaikeni./ Eihän koskaan ne sävelet iäti soi,/ jotka helkkyvät kauneimmin./  Ymmärsin siis jo nuorena, että sanat ovat kaikkien yhteistä omaisuutta ja harjoitin muidenkin kirjallisten vaikuttajien omaksumaa menetelmää eli intertekstuaalisia viittauksia, joita ikävästi voisi kutsua myös plagiaateiksi. Opettaja hymyili erikoisella tavalla runon luettuaan. "Oletko itse kirjoittanut sen?" hän kysyi. Nyökkäsin innokkaasti, vaikka hieman epäilin itsekin asiaa noiden kahden viimeisen säkeen osalta. Ajatus jäi näköjään vaivaamaan, koska muistan jutun runsaan 50 vuoden takaa.

Kesällä kirjoitimme naapurin Maijan kanssa runoja ja Maija oli siinä ehdottomasti etevämpi kuin minä. Nelilapsisen perheen taloutta vesijohdottomassa huvilassa hoitaneesta kotiapulaisesta Maija kirjoitti: Helmi se keinussa istuvi vaan,/ vaan keinussa pysy hän ei ainiaan./ Hän kukkia, kukkia kastelee/ ja iloisena hän astelee./ Ihailin valtavasti runon rytmiä ja hienoja loppusointuja. Mutta vielä enemmän ihailin kolmitavuista riimiä runossa: Nyt maalle mä matkustan/pois kaupungin pölystä ja katkusta./ Ihailin sitä runsaat 50 vuotta, kunnes satuin muutama vuosi sitten kulkemaan television ohi, kun mies katseli noin 50 vuoden takaista Puupää-filmiä. Samalla hetkellä Esa Pakarinen alkoi laulaa filmissä täsmälleen noilla riimeillä! Maijakin siis harjoitti intertekstuaalisia viittauksia. Häntä on syytä tietysti ihailla edelleenkin, mutta ehkä nimenomaan tuosta intertekstuaalisesta edelläkävijyydestä eikä niinkään kolmitavuisesta loppusoinnusta.