90-luvulla työelämäseminaareihin haalittiin luennoitsijoita erilaisilta, ei niin kiinteästi työelämään liittyviltä aloilta. Jääkiekkovalmentajia, vuoristokiipeilijöitä, ns. new age -väkeä.
Yhdellä kurssilla luennoija jakoi ihmiselämän seitsemänvuotisjaksoihin. Jokaisessa niistä ihmiselle oli annettu jokin tietty asia opittavaksi, hän sanoi. Viimeisessä, 42-49-ikävuosien välisessä, se oli luopumisen opettelu, joka olikin sitten pääsisältö myös kaikissa seuraavissa. Minulta, mielestäni vireältä ja työssä, kotona ja muuallakin kovasti työllistetyltä viisikymppiseltä pääsi naurahdus.  Mies katsoi minua kysyvän näköisenä.
- Tuon on varmaan keksinyt joku nelikymppinen mies, minä sanoin. Hän myönsi, että hän sen oli keksinyt  ja hän oli nelikymppinen. En ole varma, ymmärsikö hän pointtini, muut kurssilaiset näyttivät ymmärtävän.

Nykymaailmanaikaan yli nelikymppisten houkutteleminen luovuttamaan kuulostaa oudolta, mutta niihin aikoihin ihmisiä työnnettiin rakennemuutoksen nimissä pois työelämästä erilaisilla järjestelyillä.
 
Ei enää ihan uudenveroinen

Nyt noin viisitoista vuotta myöhemmin ja eläkeläisena alan vähitellen pitää yhä enemmän luopumisen ajatuksista. Olen viimeaikoina hokenut Nerudan säettä siitä, että "taistelu on jakanut vasaransa uusiin väkevämpiin käsiin."  Jostain syystä vasara ei kuitenkaan aina oikein tunnu irtoavan kädestä tai palaa vähän ajan kuluttua bumerangina takaisin.

Kaikilla työikäisillä on niin kiire, että eläkeläinen on haluttu toimija järjestöissä, taloyhtiöissä jne. Eläkeläisellähän on aikaa. Se on terve, käveleekin rivakasti ja vaikuttaa äkkiä katsoen täyspäiseltä, joten varmaan se hoitaa kaiken sen, mitä muut eivät ehdi. Mitä on aika lailla. Huomaan, että tässä tilanteessa olen ottanut vastaan ns. haasteita, joista selviäminen vaatii vähän liikaa, kun pää ja muukin ruumis alkavat pettää.
Kun nivelrikkosia käsiä koettelevien kassien kanssa lähden järjestelemään esittelyä, huomaan puolessa välissä matkaa, että kulkuluvat ovat jääneet kotiin. Onneksi puolimatkassa on kauppakeskus, jonka lokeroihin kassit voi jättää siksi aikaa, kun palaa bussilla kotiin hakemaan kulkulupia. Menee kiireeksi.

Asioita pysyy mielessä kerrallaan vain pari, teen kyllä muistilappuja, mutta mihin ihmeeseen ne joutuvat? Varmaan samaan paikkaan kuin muutkin tärkeät paperit. Myös nimet ja sanat unohtuvat, ihmisten kasvoissa on kyllä jotain tuttua, mutta mistä tuttua? Kirjoitetun jutun asioita pitää tarkistaa päiväkaupalla, silti jutun lähdettyä eetteriin siitä löytyy kauhea virhe ja pitää sählätä lisää. Ja aiheuttaa lisätöitä kiireisille työllisille.

Työvoimapula uhannut maailmansivu

Tämä eläkeiän pidentämiskeskustelu on saanut minut muistelemaan, että muutaman vuoden päästä uhkaavasta isosta työvoimapulasta alettiin puhua jo 60-luvulla. Jostain syystä se on jäänyt tulematta, mutta ongelmana on kautta vuosikymmenien ollut työttömyys. Ja erityisen ikävää, että usein nuorisotyöttömyys.

Muistelen myös, miten yhden vuosikymmeniä alalla olleen esimiehen eläkkeellelähtö ajattelutti etukäteen. Kyllä olette vaikeuksissa, kun sen mukana menee sellainen vuosikymmenien tietotaito, jota kellään nuoremmista ei ole,  pelottelivat monet - itsekin tosin siitä vanhemmasta päästä.  Mitään ongelmaa ei kuitenkaan syntynyt ja selvittiin kummasti niillä tietotaidoilla, joita jälkeen jäävillä oli. Kun toimintaympäristökin muuttui kaiken aikaa.

On tietysti monia lähes uudenveroisia eläkeikäisiä, jotka haluavat jatkaa töissä. Toivotan sellaisille kaikkea hyvää samalla kun itse olen vähentämässä vapaaehtoisjuttujani.