mm:n blogissa kommentoin sellaisen negatiivisen palautteen antamista, joka on itse asiassa esittäjän taistelua omia heikkouksiaan vastaan,  joka on vain ulkoistettu. Eli siis että omat virheensä sitä toisissa ensimmäiseksi näkee. Kirjoitin, että yhteisön pitäisi suitsia tällaisen palautteen antajaa. Tiedän mistä puhun.

Pari kertaa minulta kysyttiin, kiinnostaisiko tietty etenemismahdollisuus, johon liittyi esimiesvastuuta. Sanoin että ei. Olen sosiaalisesti taitamaton, enkä halua hommia, joissa vähäiset kykyni joutuvat koetukselle. Jouduin silti pariin otteeseen ottamaan vetäjän tehtävän vastaan pakkotilanteessa. Tämä tarina on siltä ajalta.
Istuttiin ensimmäisessä seurantapalaverissa. Tuotoksemme oli ollut minusta puutteellinen. Puheenvuoroni pääsisältöna oli, mitä meidän pitäisi tehdä toisin. Kun olin lopettanut, yksi porukasta sanoi ilmeisen tuohtuneena: eikö me tosiaan tehty MITÄÄN hyvin!
Mykistyin hetkeksi ja nolostuin. En osaa sanoa, muuttuiko käytökseni radikaalisti kannustavammaksi, toivottavasti ainakin vähän.

Urani torjumassa sellaisia äkkiä katsottuna edullisia tarjouksia, jotka eivät olisi olleet hyväksi minulle, alkoi jo seitsemänvuotiaana. Seitsemänvuotiaasta itsestäni olen aika ylpeä!
Olimme muuttaneet ensimmäisen luokkani joulusta uudelle paikkakunnalle, koko perhe yhteen. Äiti oli palannut pitkältä hoitojaksolta keuhkotautiparantolasta, meidät lapset oli haettu sukulaisten luota ja isäkin oli muuttanut liikkeen takahuoneesta oikeaan asuntoon.
Ensimmäinen kouluvuosi ei ollut vielä lopussaan, mutta minulla oli jo kolmas opettaja. Ensimmäinen josta todella pidin: nuori, nätti, iloinen ja kannustava. Hän teki gradua psykologiasta ja testasi joitakin koulun oppilaita, minuakin. Yhden kysymys-vastaus -sarjan muistankin.
Opettaja: Mikä on reportteri?
Minä (enteellisesti, tulevana revolverihaastattelijana): Pyssy.

Kysymyksessä oli ilmeisesti älykkyystesti, koska vanhemmilleni kerrottiin, että älykkyysikäni oli korkeampi kuin kirkonkirjojen mukainen ja että minun siksi kannattaisi hypätä toisen luokan yli ja aloittaa syksyllä suoraan kolmannelta. Äiti ja isä olivat iloisia ja ylpeitä.
Minä sanoin, etten halua.
Äiti ja isä hämmentyivät: enkö ymmärrä, miten hieno juttu se on? Pääsisin yhtä vuotta nopeammin koulusta! Minä en silti halunnut. Lupasivat jopa polkupyörän, joka olisi ollut melkoinen menopeli pula-ajan lapselle. Siltikään en halunnut.

En muista perustelinko asiaa mitenkään. Mutta jälkeenpäin ajatellen se oli melkoista viisautta. Elämä oli vakiintunut, olin saanut uuden kaverin, naapurin Seijan, joka oli samalla luokalla ja jonka kanssa kuljimme yhtä matkaa kouluun. Minulla oli kiva opettaja. Alakoululaisilla oli eri piha kuin yläkoululaisilla. Välillä niitä tuli sieltä meidän pihalle lumipalloja heittelemään ja lällättelemään. Sellaistenko joukkoon olisi pitänyt mennä ja vielä yksin!
En mennyt. Muutokset riittivät minulle.

Sain kyllä sitten sen pyöränkin, hienon käytetyn naistenpyörän, jonka satulaan tulin aikanani ylettymään.