Kummisetäni oli Pertti-eno, mies joka lähti 23-vuotiaana sotaan. Siellä hän sai keuhkotaudin ja kuoli siihen vuonna 1946. Varhaisimmat muistoni liittyvät enoon. Hänet lähetettiin sairaalasta kotiin kuolemaan ja hänen tulonsa on luultavasti varhaisin muistoni, sillä en ollut vielä kolmeakaan. Lappeenranta, kaksikerroksisen puutalon yläkerta, kaikki ovat kokoontuneet kadunpuoleiseen huoneeseen. Muistossani huoneen ikkunat muistuttavat jotenkin kovasimia, ovat synkänharmaita. Niistä kurkitaan kadulle. Kaikki ovat kiihtyneitä ja ahdistuneita. Sitten joku sanoo, että nyt pirssi tuli. Luulen muistavani enon askeleet, kun ne nousevat portaita, onko hän yksin vai menikö joku vastaan? Portaista tullaan ikkunallisen hallin kautta sisään, sen lasiovessa on pitsiverhot ja muistan oven lukon rasahduksen, se assosioituu jotenkin pitsiverhoihin. Kun eno, hoikka vaalea mies, tulee sisään, kaikki ovatkin yhtäkkiä hilpeitä ja laskevat leikkiä hänen kanssaan.

Eno nukkuu samassa pihanpuoleisessa huoneessa kuin mummo. Olen usein enon kanssa, syömme aamuisin yhdessä. Eno syö puolikypsiä kananmunia ja ottaa aina lusikan kärkeen vähän voita. Päivisinkin eno makaa sängyssä, piirtelee usein. Minulla on yksi piirroksista, tädin muotokuva.Yhtenä aamuna pihanpuoleinen huone on täynnä pihapiirin naisia. Eno on liikkumaton, makaa ilman peittoa alalasketulla hetekalla ja naiset veisaavat virsiä. Sitten tulevat hautajaiset. Enon arkussa on valkoisia silkkisiä poimutuksia, pula-ajan lapsen silmiin se on hieno kuin jokin satuesine. Kun se lasketaan hautaan ja pappi heittää valkoisille laskoksille likaista, märkää maata, tajuan että jotain lopullista on tapahtunut ja parahdan itkuun. Luulen muistavani sen, mutta ehkä se vain on kerrottu minulle.

Enosta kerrottiin monia tarinoita, eno oli hauska kaveri, taipuvainen kaikenlaisiin kepposiin. Kun hän näki kaukaa bussipysäkille pysähtyneen linja-auton, hän lähti juoksemaan. Auto odotti, mutta kun eno pääsi kohdalle, hän paransi vain vauhtia. Kun vanhin veljistä, tarkka ja tip-top rautatievirkamies, oli korjauttamassa hampaitaan ja mummo keitteli samoihin aikoihin sianpääsylttyä, Pertti sai ajatuksen. Hän puhdisti ja paketoi sian leukaluun huolellisesti, ojensi paketin työstä tulleelle veljelleen ja sanoi, että hammaslääkärin lähetti oli tuonut sovitettavaa. Paketin avanneen veljen ilmeen kuvaaminen sai äidin nauramaan kaksinkerroin vuosikymmenien jälkeenkin.

Eno oli siis 23-vuotias mennessään sotaan ja myös menettäessään kotinsa Kannaksella. Hänellä ei ollut juuri mitään omaisuutta, mutta oli shakkilauta, jonka hän halusi jättää kummitytölleen. Sen sai kuitenkin vanhimman veljen poika, sillä “eihän tytöt pelaa shakkia”. Ehkä se oli hyvä ratkaisu, keskittymiskykyä meikäläisellä on ilman harjoitustakin ollut kotitarpeiksi; sen kääntöpuoli on hajamielisyys ja sillä on ollut välillä kauhistuttaviakin läheltä piti -seurauksia. Tämä kaikki tuli mieleen, kun luin aamun Hesarista jutun Kasparovista ja shakin ja maailmanpolitiikan yhteyksistä. Assosiaatiot vievät tässä iässä näköjään aina vain kauemmas menneisyyteen.