Nuoren miehen näyttelyä kehuttiin lehdissä. Minäkin näin sen, reippaalla kädellä vedettyjä, monumentaalisia muotoja. Jos jonkin asian katsoo tarpeelliseksi ottaa aiheekseen, miksei saman tien näytä, kuinka iso ja tärkeä se on.

Luen yleensä taiteilijoiden CV:t, jos niitä on. Tässä kiinnittyi huomio osoitteeseen. Samaan osoitteeseen muutimme runsas 60 vuotta sitten. Perhe pääsi vihdoinkin yhteen, äiti oli palannut sairaalasta ja muutimme kaikki kaupunkiin, jossa isän liike oli.

Kerrostalo oli vastavalmistunut. Asunnossa oli sisävessa, ihme minulle ja pikkusiskolle. Vessanpöntön viereen oli naulaan ripustettu pino silkkipintaisia, läpikuultavia vessapapereita. Vastapäätä pönttöä oli lavuaari. Kun vessapaperipalan laittoi lavuaarin viemäriaukon päälle ja laski oikein hitaasti vettä hanasta, vessapaperiin näytti muodostuvan kalansilmän näköinen kuvio, joka laajeni ensin ja hävisi sitten, kun vesitippa irtosi viemäriin. Pikkusiskon kanssa jaksoimme laskea vettä ja katsella kalansilmän muutoksia.
 
- Onko taiteilijalla ateljee samassa talossa? kysyin galleristilta. Hän ei tiennyt. Ehkä kellarissa ollut huone ei olisikaan sopinut kuvataiteilijalle, ikkuna oli aivan katonrajassa, eikä valoa ehkä olisi tarpeeksi.
Isä ja tädin mies vuokrasivat huonetta verstaakseen. Siellä tehtiin iltaisin nahkarukkasia ja salkkuja. Niitä myytiin isän liikkeessä ja torilla ja ehkä muuallakin. Kun ne menivät hyvin kaupaksi, niitä annettiin muillekin tehtäväksi.

Oikeastaan en tiedä, oliko niitä muita enemmän vai vain se yksi, jonka muistan aina kun bussissa ajan sen kaupungiosan läpi, jossa vanha mies asui. Itse miestäkään en muista elävänä.
Olin isän kanssa hänen hautajaisissaan. Olimme ainoat hautajaisvieraat omakotitalon yläkerrassa, kaltevakattoisessa yhden huoneen asunnossa.

Bussi sivuuttaa vanhat omakotitalot nopeasti ja minä istun muistoissani hetken iltapäivähiljaisessa asunnossa, jossa vanhan miehen leski työntää vatia minun suuntaani ja käskee ottamaan pikkuleipiä ja kuivaakakkua.