Enkä tarkoita niitä sanoja, joita nykyisin unohtuu jatkuvasti yhä enemmän, vaan sanoja, joiden edessä tuntui jo vuosikymmeniä sitten olevan jokin mentaalinen pimennysverho.

Työpaikalla tehtäviini kuului surunvalittelusähkeiden lähettäminen, niitä lähti lukuisia vuodessa. Minulla oli erilaisia ihmisiä varten mielessä erilaisia värssyjä. Yksi, josta itse pidin, oli siteeraus ruotsalaiselta runoilijalta: Kenenkään elämä ei voi kuolla. Mutta mikä oli runoilijan nimi? Minulla oli kotona kirjahyllyssä hänen kokoelmansa Keskeneräistä, jonka Pentti Saarikoski ja Mia Berner olivat suomentaneet. Mutta runoilijan nimi hävisi toistuvasti mielestä.

Kerran päätin analysoida pimennyksen rikki. Mitä nimestä tuli mieleen? Näen mielessäni Itämeren alueen kartan ja Puolan rannikon dyynit. Mutta en ole koskaan käynyt Puolan rannikolla enkä tiedä, onko siellä dyynejä. Puolassa olen kyllä käynyt. Tapahtuiko siellä, jotain syvästi mieltä järkyttänyttä? Kyllä, tapahtui. Se liittyi siellä tapaamaani juutalaiseen mieheen.
Vyörytän mielikuviani. Kävelemme maaseudulla iltapimeällä ja yhtäkkiä ympärilämme on villisti haukkuva kulkukoiralauma, jonka hän onnistuu hätistämään. Toinen mielikuva on Auschwitzistä. Mies näyttää hyvin juutalaiselta ja hänellä oli pitkä musta tukka, jota silloin kymmeniä vuosia sitten Itä-Euroopassa ei ollut kellään paikallisella. Olen aistinut erikoiset katseet jo keskitysleirimuseossa ja kadulla joku huutaa miehen perään jotain vihamieliseksi mieltämääni. Jostain tulee mieleen nimi Ilse Koch. Ja nyt dyynit saavat selityksensä.
Olen tuntenut naisen nimeltä Ilse Koch, siis tämän julmuudestaan tunnetun keskitysleirivahdin kaiman. Siellä missä tutustuin naiseen, oli dyynejä, Saksassa Pohjanmeren rannalla. Seuraava mielikuva on pihapiiristä siellä, siitä rakennuksesta, jossa Ilse Koch asui. Sonneck lukee rakennuksessa. Ja: Sonnevi, Göran Sonnevi, oli runoilijan nimi.

Kun yritän nykyisin palauttaa nimeä mieleeni, annan näiden kuvien vilahtaa mielessä ja nimi tulee aina lopuksi.
En kerro, mikä se mieltä järkyttänyt henkilökohtainen tapahtuma oli, mutta se nivoo nämä mielikuvat yhteen. Ja olkoon kvasipsykoanalyyttista, mutta sillä tavalla saan nimen mieleeni.

Tämä tuli mieleen aamun lehdestä lukemastani jutusta, jossa kerrottiin Hämeen-Anttilan Islamin miekka -kirjasta otsikolla Wienin porteilla tavataan.
Toinen jostain syystä jatkuvasti tavoittamattomissani oleva sana on croissant. Syytä en tiedä, enkä usko syyksi pelkästään sitä, että vuosikymmenien kokousviinerit ja -croissantit ovat synnyttäneet minussa sellaisen reaktion, että vapaaehtoisesti en kumpiakaan suuhuni pane. Mutta kun yritän saada sanaa mieleeni, ajattelen Wienin portteja silloin 1600-luvulla. Osmannit perääntyvät porteilta ja tarinan mukaan Wienissä aletaan riemukkaasti leipoa puolikuunmuotoisia leivonnaisia, joiden nimi ainakin kahdella osaamallani kielellä on wieniläissarvet. Ranskaa en osaa, mutta muutamia sanoja tiedän. Yksi on risti, croix. Ajattelen siis sarvia leiponeiden leipureiden uskon tunnusta ja sana croissant tulee mieleen.

En muuten ole tiennyt, mitä sana croissant tarkoittaa ja kun nyt googlaan, näen että se tarkoittaa vähenevää kuuta, ts. sitä samaa puolikuu-symbolia ja nimi on kokonaisuudessaan viennese croissant.
Risti on siis väärä assosiaatio, mutta pääasia, että saan sanan mieleeni.