Eilinen TV2:n Jäämarssi, kuvaus venäläisten sotavankien kohtelusta Suomessa, oli aika rajua katsottavaa.
Virpi Suutarin Auf Wiedersehen Finnland -dokumentissa näytettiin, kuinka liittoutuneet panivat saksalaiset katsomaan filmin keskitysleireiltä. Tai oikeammin näytettiin ulostulleitten järkyttyneitä reaktioita. Vähän samanlaisia tunnelmia tuli. 
Saksalaiset tekivät valtionsa julmuuksista katumusta kahdessa sukupolvessa. Me emme tienneet, että se oli aivan tuollaista meillä. Mutta niinhän saksalaisetkin sanoivat. Nälkiinnyttämisessäkään ei siis ollut kysymys pelkästään puutteesta, joka koski kaikkia. Kysymys oli sadismista, jolle ei kukaan pannut estettä, kun esimerkiksi vankeja marssitettiin tapaninpäiväyönä tuntikaupalla pakkasessa Mallasveden jäällä, mistä dokumentin nimi. Mallasveden kai - sillä olen asunut pari vuotta Valkeakoskella ja maisemat olivat tuttuja.

Jäämarssin toisenlaisia kohtauksia oli se, missä sotavanki antoi leirin päällikön pikkutyttärelle taidokkaasti tekemänsä penaalin, koska tämä muistutti hänen tytärtään. Tytär niiasi iloisena kauniista penaalista. Kuvaus on tyttären Singa Sandelinin nimellä aikanaan kirjoittamasta kirjasta.

Se toi mieleen serkkuni lapsuudenmuiston. Serkkutytön isä oli Raivolan venäläisiä, meni 30-luvulla Leningradiin, katosi ja vasta 70 vuotta myöhemmin selvisi, että hänet teloitettiin Stalinin vainoissa.  Kun serkku vähän päälle 10-vuotiaana näki sodan aikana venäläisten vankien kuljetuksia, hän ajatteli, että isä saattoi olla siinä joukossa. Yksi juna oli pysäköity Lappeenrantaan veturitallien luo, nykyisen torin taakse,  ja junasta kurkisteli laihoja kasvoja. Serkku oli tullut leivän ostosta ja meni ojentamaan limpun yhdelle vangille. Vanki liikuttui niin, että antoi serkulle vihkisormuksensa. Serkku vei sen kotiin, mutta mummo pani hänet palauttamaan sormuksen.

Lapsetko vain siis näkivät vangissa ihmisen? Suomalaisissa päättäjissä vankien kohtelu näytti häiritsevän vain Eljas Erkkoa ja Paasikiveä.

Jäämarssia katsellessa tuli mieleen pari kirjaa, joita luin yrittäessäni selvitellä talvisodassa kadonneen ja ehkä vangiksi joutuneen enoni kohtaloa,
Dimitri Frolovin väitöstutkimus suomalaisista sotavangeista Neuvostoliitossa ja Timo Malmin romaani Puolueen lemmikki.
Dokumentin jälkeen näkee nekin uudessa valossa. Pitää kai toivoa, että enonkin tielle sattui edes jokin venäläinen lapsi, joka näki hänessä ihmisen.