Kuulin radiosta Langinkosken keisarillista kalastusmajaa koskeneen jutun, jossa kerrottiin, että Porilaisten marssi oli ollut Venäjän keisarin mielisävelmiä. Kysymyksessä oli kai Nikolai II, jos muistan Aleksantereiden ja Nikolaiden järjestyksiä koskevan muistisäännön ANAAN oikein. Keisari saattoi pyytää sävelmää kolmekin kertaa päivässä soittokunnalta.  Käytettiinköhän jutussa muuten soitokunta-sanaa vai pulpahtiko se jostain lapsuuden sanakerrostumista?

Siitä tuli kuitenkin mieleen tarina, jonka torpparisukumme sivistyneempään haaraan kuulunut täti kertoi minulle joskus 60-luvulla isästään.
Isä oli ollut valtion virkamies venäläistämisaikaan, ja kun uudet tiukennetut kielitaitovaatimukset astuivat voimaan, isä lähti parantamaan kouluvenäjäänsä valtakunnan venäjääpuhuviin osiin. Valitsi kuitenkin mahdollisimman miellyttävän paikan eli Odessan.
Tarinan mukaan hän oli puistokahvilassa, jossa oli soittolava ja soittokunta. Jotenkin tietoon tuli, että yleisön joukossa istui suomalainen, ja kun soittokunnan repertuaariin kuului Porilaisten marssi, isä kutsuttiin johtamaan sitä. Suosionosoitukset olivat lähes loputtomat ja marssi oli uusittava useaan otteeseen.
Täti kertoi tarinan selittämättä juttua mitenkään - ehkä ei osannutkaan. Mietiskelin sitä jälkeepäin. Oliko mies jotenkin erityisen hyvä johtamaan orkesteria - mistä hän sellaista olisi oppinut? No, tosin hän oli Hämeenlinnan lyseon poikia niin kuin Sibeliuskin, mutta. Epäilin lopulta, että Odessassa tehtiin pilaa tsuhnasta.

Mutta pääsin kerran itsekin Odessaan -  tosi juttu: viehättävä kaupunki. Kerroin jutun siellä paikalliselle lehtimiehelle, jonka kommentti selvitti, mistä tosiasiassa oli ollut kysymys.
-  Myös Ukrainassa oli siihen aikaan samanlaisia voimakkaita kansallisuuspyrkimyksiä kuin Suomessa, hän sanoi. 

Sitä tietoa vasten keisarin musiikkimieltymykset tuntuvat hiukan erikoisilta.