Oikeastaan menin ostamaan läppäriin tietoturvaa, mutta nuori mies myi minulle kännykkäliittymän, joka oli edullisempi kuin nykyisesi ja siinä sivussa puhelimen,  jota osaat käyttää, jos osaat entistäsi. Ei tainnut kumpikaan ihan olla totta, mutta ehkä vielä joskus satun rikospaikalle, jolloin kännykkäkamerasta on hyötyä, kuten ystävätär pelottelee.

Vanhaa yksinkertaista kännykkää on tullut ikävä ja etenkin sen soittoääntä: iloista lapsen kikatusta. Lähiympäristönkin mieliala näytti kohenevan, kun puhelimeni purskahti kikattamaan. Uuteen otin ihokarvat pystyynnostattavan entisaikojen puhelimen pärinän nimeltä Nostalgia. Tämän äänen ehkä kuulen kaupungillakin.
Minulle äänessä on tosiaan enemmänkin nostalgiaa: se tuo myös mieleen puhelinkeskuksen yökellon. Olin nuorena kesätöissä valtion puhelinkeskuksessa - silloin oli vielä sellaisia. Yökellon oli tarkoitus herättää sikeäunisinkin puhelun tullessa, ja kun sen luihin ja ytimiin poraava pärinä alkoi, herkimmät kuulemma oksensivat. Toivottavasti Nostalgiani ei vaikuta lähiympäristöön samalla tavalla.

Kikatusta ennen minulla oli kaikkien tyttöjen sankarilaulu, Peppi Pitkätossu-melodia. Ja sitä ennen se yleinen digitaalikilinä, jota linnutkin oppivat matkimaan, niin että luonnossa kännykän kaivoi silloin tällöin turhaan taskusta.

Kännykän äänihän on tietysti osa brändäystä, joka on nyt kauhean muodikasta valtakunnallisellakin tasolla. Näin olen siis brändännyt itseni: nostalgiseksi mummoksi - niin kuin olenkin. Vakuuttavia ovatkin kuulemma vain tosiasioihin perustuvat brändit.  

P.S.
Kännykänomistajan liikkeitä voidaan seurata. Tieto iski salamana tajuntaani kun luin Maijamurun blogista tämän. Mutta sitten  muistin, että eihän minulla ole autoa…