Minä näin puun, kaikkia muita suuremman,
tavoittamattomia käpyjä täynnä,
minä näin suuren kirkon ja avoimet kirkon ovet,
ja ne, jotka tulivat ovista, olivat kalpeat ja väkevät
ja valmiit kuolemaan;
minä näin naisen hymyilevänä ja maalatuin kasvoin
heittävän arpaa elämänsä onnesta
ja näin hänen häviävän arpansa.

Ja piiri oli vedetty näiden asioiden ympäri
eikä sen yli astu kukaan.

Olisinko ollut 13–14-vuotias, kun luin tämän Edith Södergranin runon, joka tuntui heittävän minut tuntemattomaan, salaisia merkityksiä sykkivään todellisuuteen. Siitä lähtien Södergran on kiehtonut minua sekä runoilijana että henkilönä.

Aloin lukea kaikkea mahdollista Södergranilta ja Södergranista. Selvisi, että Södergran asui Raivolassa, jossa myös äitini perhe asui ja kyselin perheenjäseniltä heidän muistojaan. Ne täydensivät runoista ja sekä kaikesta vuosien varrella käsiin saamastani kirjallisuudesta rakentuvaa Edith-kuvaani. Kesän aikana lukemani Agneta Rahikaisen väitöskirja Poeten och hennes apostlar on edelleen jäsentänyt kuvaa.

Väitöskirjan perusteella on tehty ja suomennettukin Edith. Runoilijan elämä ja myytti -teos. Sitä en ole lukenut. Siitä puolestaan on blogeissa luettavissa hienoja analyysejä. Erityisesti Toisen tähden alla -Jaanan elämäkertatutkijan vakuuttavuudella tehty analyysi ja Leena Lumen henkilökohtaisemman tunnesuhteen läpi nähty. Ne tekevät tarpeettomiksi oman yritykseni referoida tutkimusta sinänsä. Mutta pari seikkaa jäi vaivaamaan minua tutkimuksessa.

Edith Södergran, Pietari ja Kannas

Agneta Rahikainen on purkanut onnistuneesti monia Södergrania koskevia, tutkijoiden toistamia myyttejä. Vakuuttui, että ES oli lahjoistaan tietoinen, vaikeutensa hallitseva nainen, ei mikään hermoheikko tyttönen.Tai että hänen Dikter-esikoiskokoelmastaan saamansa palaute ei ollut vähäistä eikä väheksyvää, pilkan määrää on ylikorostettu. Tai että köyhyys oli todellista, mutta koski vain viittä viimeistä vuotta, joiden aikana talo ei voinut mitenkään rapistua lopullisesti eivätkä vaatteetkaan muuttua täydellisen vanhanaikaisiksi.

Eikä Raivola ollut mikään ollut ”ödemark” kaukana kaikesta. Se oli vilkas, monikulttuurinen taajama viitisenkymmentä kilometriä Pietarista, jossa ES syntyi ja kävi koulua 16-vuotiaaksi asti ja jonne oli hyvät yhteydet viittä viimeistä elinvuotta lukuun ottamatta. Myös Kannasta kansoittivat sekä ennen vallankumousta että sen jälkeen venäläiset taiteilijat, hopeakauden ja avantgardismin keskeiset nimet. Legendaarista Voitto auringosta –oopperaa olivat valmistelleet aivan naapurissa Uudellakirkolla venäläisen futurismin luojat Mihail Matjushin, Kazimir Malevitsh, Jelena Guro, David Burjluk, Velimir Hlebnikov jne. Näyttää kuitenkin siltä, että Rahikaisen käsittelemä, erittäin laaja ES-tutkimus kertoo hyvin vähän venäläisyhteyksistä, varmaa tietoa on vain siitä, että ES käänsi kovasti arvostamaansa  Igor Severjaninia.

Kun olin juuri kuullut luentosarjan Venäjän taiteesta 1900-luvulta nykyaikaan ja tajunnut, miten keskeinen merkitys Euroopan moderniin taiteeseen maalla oli, oli ihan pakko ruveta itsekseen etsimään jotain lisätietoja.  Hakukoneilla löysin tiedot parista juuri noita asioita käsitelleestä venäläisartikkelista ja Slaavilaisen kirjaston kautta sain ne luettaviksenikin. Skandinavian kirjallisuuden tuntijan ja venäjäntäjän Nina Beljakovan artikkelit ES:n suhteesta Pietariin ja sen hopeakauteen oli julkaistu Pietarin Skandinavian maiden historian- ja kulttuurintutkimuskeskuksen vuosikirjoissa 1997 ja 1998.

Edith Södergran Pietarissa -artikkelissa ei ole käytetty uusia, nimenomaan Södergrania koskevia lähteitä ellei niiksi lasketa Pietarissa asuvien pohjoismaisten elämää yleisesti käsitteleviä. Toisaalta samaan rajalliseen aineistoon perustuu myös pohjoismainen ES-tutkimus, johtopäätökset vain vaihtelevat.
Beljakova kertaa faktoja ES:n Pietarin ajoista. Hän kertoo, että Pietarin skandinaavien ja suomalaisten varakkain osa asui kaupungin keskustassa ja sillä oli runsaasti yhteyksiä venäläisiin, seka-avioliittojakin syntyi. Sen sijaan keskivarakkaat, joihin ES:n perhekin kuului, asuivat kaupungin pohjoisosissa ja seurustelivat pääasiassa maanmiestensä kanssa, ”eikä Södergranien perhe näyttänyt tekevän poikkeusta”, NB kirjoittaa. Hän panee merkille, että kouluajan 238 runosta vain yksi oli kirjoitettu venäjäksi.

Södergranin suhde Pietariin on Beljakovan mukaan kaksijakoinen ja hän löytää todisteita siitä hänen runoistaan ja päiväkirjoistaan. Runoissa on toisaalla rakkautta meluisaan suurkaupunkiin ja Nevaan, mutta runoilijaa ”vastaan huokuu myös ummehtunut ilma ahtailla kujilla, joille talojen seinät estävät valon pääsyn”. NB löytää jopa vihamielisyyttä ”röyhkeitä venäläisiä kohtaan, jotka kävelevät meidän metsissämme, kylpevät joissamme ja majailevat maassamme”, kuten ES kouluajan vihoissa kirjoitti ilmeisesti Kannasta tarkoittaen.

Edith Södergran ja hopeakausi

-otsikolla Beljakova käsittelee erityisesti ES-tutkimusta. ”Tulee miettineeksi sitä, että suurin osa Edith Södergranin tuotannon tutkijoista ei osaa venäjää ja sen arvioiminen, miten venäläiset runoilijat ovat vaikuttaneet häneen, on heille lievästi sanottuna haasteellista”, hän kirjoittaa. Hän kertoo, että poikkeuksena on Tukholman yliopiston professori Ebba Witt-Brattström, joka pystyy lukemaan venäjää. NB näkee kuitenkin, että Witt-Brattström yliarvioi hopeakauden venäläisrunoilijoiden vaikutusta. NB kertaa joukon minulle – ja luultavasti muillekin suomalaislukijoille - outoja hopeakauden runoilijoiden nimiä, joita Witt-Brattström on maininnut tutkimuksessaan Ediths Jag. NB ei juurikaan näe näiden runoilijioiden vaikutusta ja huomauttaa, ettei ole todisteita siitä, että ES olisi heitä tuntenut.   

Anna Ahmatovan mahdollisesta vaikutuksesta Witt-Brattströmin kirjassa on kaksi kappaletta, mutta NB torjuu ajatuksen vaikutuksesta aika jyrkästi. Södergran ja Ahmatova olivat sekä ihmisinä, elämänpiiriltään ja -kokemukseltaan että runoilijoina todella erilaisia. Tässä olen täsmälleen samaa mieltä Beljakovan kanssa. Ahmatova liehui seurapiireissä gagaattihelmet kaulallaan ja runoilijana kirjoitti ankaraa klassista säettä, ”hänen runoutensa säännöt edustavat empireä, kaupunkimme keskustaa muistuttavaa”, kuten Beljakova kirjoittaa. Joissakin hieman vapaammalla mitalla kirjoitetuissa runoissa kuten Streltsan tunnuksen alla, jossa AA kuvaa vallankumousta valtavalla, vuosisadan varjoonsa peittävällä laiva-symbolilla, NB näkee yhtäläisyyksiä ES:n tapaan kuvata kansalaissodan kauhuja symbolein.

Tässä kohtaa tulee mieleen Marlene Broemerin väitöskirja, jossa hän vertaa Ahmatovaa ja Södergrania ja tulee johtopäätökseen, että Södergran oli Ahmatovaa yhteiskunnallisesti radikaalimpi. Olen lukenut väitöskirjasta aikoinaan vain lyhyen tiivistelmän, nyt sekin näyttää olevan kokonaan luettavissa netissä, pitääpä lukea! Beljakova kertoo, että ES:n kouluaikaisista runoista yli 20 osoittaa Södergranin sympatisoineen vallankumouksellista liikettä ja 1908 kysyttäessä, mitä puoluetta hän kannattaa, ES oli vastannut ”Vallankumouksellista”. Vallankumouksen jälkeen ilmeisesti näkemys hiukan muuttui.

Nina Beljakova tulee lopuksi johtopäätökseen, että pietarilaisilmapiiri on varmaankin vaikuttanut nuoreen Södergraniin, mutta hän uskoo Helena Södergraniin siinä, että runoilijana ES on omaperäinen ja itsenäinen. Selviä vaikutteita muilta runoilijoilta ole osoitettavissa. Tämä on NB:n mukaan Södergranin suurenmoinen ansio. Hän kulki tallaamattomia polkuja ja teki tietä uudelle pohjoismaiselle runoudelle, joka oli syntyvä, kuten NB kirjoittaa.  

-o-

Mielenkiintoinen nettilöytö oli myös tieto Raivolassa 1993 pidetystä Södergran-tilaisuudesta, jossa tšuvassirunoilija Gennadi Aigi oli tehnyt aloitteen Baltian maissa tietyin väliajoin järjestettävästä seminaarista. Sen työnimeksi hän esitti ”Kolme sisarta”. Sisaret olisivat Edith Södergran, Anna Ahmatova sekä Jelena Guro. Kaikki Kannaksella vaikuttaneita runoilijoita – Jelena Guro tosin suomalaisille aika tuntematon, mutta joidenkin venäläisarvioiden mukaan jopa Ahmatovaa hienompi runoilija. Ajatus on ilmeisesti sittemmin haudattu. Tieto seminaari-ajatuksesta sai minut kuitenkin tilaamaan Aigin suomennetun kokoelman ”tuntematon tuli”, jonka luettuani ymmärrän, miksi myös Aigi on ollut otettu ES:n runoudesta.