Joskus aikoinaan aamun lehden lukeminen oli maailmaa järjestävä kokemus. Herätyskelloni soi aina sen verran aikaisin, että ehdin lukea lehden ennen töihin menoa. Maailma asettui paikoilleen ja voi lähteä rauhallisin mielin tekemään oman osuutensa sen eteen.

Nykyisin tuntuu jokaiselta kääntyvältä lehden sivulta löytyvän uusi kauhun aihe. Talvivaara, jonka päästöjä viranomaiset katsovat kerta toisensa jälkeen läpi sormien. Meillä pääkaupunkiseudulla pohjavesiä vaarannetaan kasaamalla haitallista glykolia Päijänne-tunnelin suojavyöhykkeelle. Asia käy ilmi vasta, kun hankkeelle on selvitty jälkikäteen pyytämään lupaa.

Kreikkalaisia arvostellaan korruptiosta ja veronkierrosta, mutta mitä tapahtuu meillä? Käsittämättömiä summia, joista pitäisi periä veroja, keplotellaan kekseliäin tempuin veroparatiiseihin. Kun asiasta kysytään yritysten edustajilta, he korostavat, että lakia ei ole rikottu, on vain käytetty lain tarjoamia mahdollisuuksia verosuunnitteluun. Onhan se kultivoidumpaa – ihan samoin kuin hyväveljeys verrattuna rahvaanomaiseen suoraan korruptioon.

Nuori ihminen vastustaa ehdotettua lainakattoa, koska ”pankit pystyvät kyllä arvioimaan asiakkaidensa lainanottokyvyn”. Pystyivätkö ne meillä 80-90-lukujen vaihteessa, pystyivätkö ne vähän aikaa sitten USA:ssa tai Espanjassa? Hinnat ovat sikamaisia, kuten opiskelijatyttö sanoo, mutta yksi vahva syy niiden hilautumiseen niin korkealle ovat lainat, joita saa koko asunnon hinnalle. Ja niitäkö siis on taas? Näistä sikakalliista asunnoista?
Kun itseltä oli kaikki omaisuus mennyt kotia myöten 90-luvun alussa ja lähdin uudestaan ostamaan vaatimatonta kaksiota vasta kuusikymppisenä eläkeläisenä, vaadittiin 30 % omarahoitusta.

Opiskelijatyttö piti ehdotusta lainakatosta ”menneen maailman säätelytaloutena”. Kauhistelimme miehen kanssa 80-luvun lopulla asuntojen hintojen nousua ja oma lehmäkin oli ojassa, mutta mies rauhoitteli minua muistuttamalla, etteivät asuntojen nimellishinnat olleet koskaan toisen maailmansodan jälkeen Suomessa laskeneet. Se rauhoittikin, ajat ennen toista maailmansotaahan olivat todella menneestä maailmasta. Mutta mennyt maailmapa tuli takaisin. Ellei se tule nyt takaisin ”säätelytalouden” muodossa, niin pelkään, että edessä on ennen pitkää asuntokuplan puhkeaminen samoine onnettomine seuraukseen kuin 20 vuotta sitten. Jotka hyvin muistan.

Väärin käännetty tulevaisuudenkuva

Englannintunnilla joskus runsaat 50 vuotta sitten luettiin Walter Savage Landorin tunnettua runoa. Käänsin alun mielessäni: En taistellut kenenkään kanssa, kenellekään ei taistelullani ollut arvoa jne . Se kuulosti  mahdolliselta tulevaisuudenkuvalta itselle. Ehkä elämän lopulla voi joutua toteamaan, etten hyödyttänyt monia, mutta luontoa ja taidetta rakastan varmaan silloinkin. Ja nyt Eeva Kilven Kuolinsiivousta lukiessani huomaan, että aivan toisenlainen käännös onkin mahdollinen. Kilpi on kääntänyt alun: En kilpaillut, ei kukaan ollut sen arvoinen jne.

Minun alemmuudentuntoinen käännökseni onkin ollut väärä – itse asiassa runoilija on todennut ylemmyydentuntoisesti, ettei kukaan ollut hänen arvoisensa. No, ehkä on ollut hyödyllistä kääntää väärin, ainakin on yritetty vähäisillä kyvyillä taistella kaikenlaisten asioiden puolesta. Mitä sitä lopussa joutuu toteamaan, jää vielä nähtäväksi.