Kolme uutisaihetta on pannut miettimään suhdetta lapsenlapsiin ja tulevaisuuteen: lasten ja nuorten tietokone- ja ruutukäyttäytymistä koskevat jutut,  juttu yhtenäiskulttuurin korvautumisesta sukupolviajattelulla ja Ylen toimittajien käynti Pietarin trollitehtaalla.

Sukupolvikuilu repeää

Kun vähän aikaa sitten soitin tyttärelle, puhelimesta kuului ensimmäiseksi pettynyt parkaisu. Pikkuveli, 2 v, oli ollut pelaamassa äidin puhelimella, kun äiti otti sen kesken pelin vastatakseen. Kulkuneuvoissa lapset saadaan hiljaisiksi, kun vanhemmat antavat puhelimensa rattaissa istuville lapsilleen. Ne, joilla ei ole lapsia mukana, räpläävät kaiken aikaa itse puhelimiaan ja tablettejaan. Facebookista ja twitteristä ei saa irrota hetkeksikään. Virtuaalitodellisuus on syönyt reaalitodellisuuden ja usein mieleen tulee Bradburyn Fahrenheit 451:n näkymät – dystopiat, jotka alkavat yhä enemmän olla todellisuutta. Lapset uivat tähän maailmaan luontevasti.

Näin toisen ajan lapselle meno näyttää vuosi vuodelta käyvän vieraammaksi. Viestinnän professori Mikko Lehtonen sanoi oppilaistaan kertoessaan sen, mitä minäkin pelkään: sukupolvikuilu minun ja lastenlasten välillä voi revetä vieläkin suuremmaksi kuin omani isovanhempieni  kanssa.

Älypuhelimeni hajosi muutama kuukausi takuuajan jälkeen ja otin tilalle vanhan, minulle ihan riittävän älykkään,  kun sillä voi soittaa, lähetellä viestejä ja käyttää herätyskellona ja laskimena. Luen sähköpostini ja uutiseni koneelta ja yleensä vain aamupäivisin. Muihin sosiaalisiin medioihin kuin tähän Blogistaniin liittyminen on jäänyt – ilmeisesti ei vain iän, vaan myös mielenlaadun puolesta. En ole erityisen seurallinen. Asiat kiinnostavat enemmän kuin ihmiset. Olen siis aivan syrjäytynyt.

Peruskoulu parasta maanpuolustusta

Joskus varmaankin 50 vuotta sitten oli kimppakämppäämme kokoontunut joukko ihmisiä. Kustannuspolitiikka tuli puheeksi ja joku sanoi: kaikki kirjoitetut romaanit pitäisi julkaista. Syntyi hiljaisuus, sitten yleistä naurua ja joku toinen sanoi: älytön ajatus. Minä: eikun illan älykkäin ajatus. Olin sitä mieltä, että todellista demokratiaa olisi, jos ihmisen ja tekstin välissä ei olisi ketään; jokainen voisi omalta kohdaltaan päättää, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Tiettyjä käytännön esteitä tosin oli silloin. Nyt ei enää ole: kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa netissä. Mutta onko se pelkästään hyvä? Millä esimerkiksi erottaa totuuden valheesta?

Tosinhan sama ongelma on aina kanssakäymisessä – tapahtui se paperilla tai fyysisesti. Mutta erityisesti siellä missä nimettömät – kuten nyt vaikka minä tässä – lausuvat mielipiteitä, trollauksen ja valehtelun mahdollisuus on iso.

YLE:n sivuilla oli mielenkiintoinen juttu venäläisestä trollitehtaasta ja luin sen linkistä myös Novaja Gazetan toimittajan kokemuksista. Illan Kioskin aiheesta aion katsoa tv-kakkoselta klo 19.30

Valtioneuvoston viestintäjohtaja Markku Mannila sanoi minusta jutussa tärkeän ajatuksen."Pitkässä juoksussa hyvä peruskoulu on parasta maanpuolustusta: että väki oppii lukemaan mediaa kriittisesti ja ymmärtää, mikä on mahdollista ja mikä ei."

Ja ehkä lapsenlapsiakin joskus tulevaisuudessa alkavat kiinnostavat isovanhempien ajat, kohtalot ja ajatukset niin kuin minua nyt omien isovanhempien. Lapsenlapsille aineistoa on netinkin ansiosta enemmän kuin minulla.

Luettua:

Max Engman: Pietarinsuomalaiset, WSOY, 2004

Olen osin Pietarissa piikoneen mummon jäljillä, mutta myös kaupungin ja sen kautta Suomen historian jäljillä. Pietarin olemassaolohan on tärkein Suomen historiaan vaikuttanut geopoliittinen fakta sitten kaupungin perustamisen. Todella mielenkiintoinen kirja, paljon taustatyötä, hienot henkilö- ja lähdeluettelot, joiden kautta voi hankkia lisää luettavaa aiheesta!

Selityksen saa mielestäni mm. kannakselaisten iloinen mielenlaatu: ei tarvinnut jäädä soisen ja hallaisen maan varaan, Pietarin ansiosta oli mahdollisuus lukuisiin tuottaviin sivuelinkeinoihin ja palkatkin Pietarissa olivat toista kuin kanta-Suomessa. Puhumattakaan pietarilaisesta elämänmenosta. Tähän tekee mieli silti laittaa äidiltä kuultu repliikki pietarilaiskahvilassa herkkuja nauttineelta kannakselaisukolta, jolla oli isänmaallista kriittisyyttä: ”Mitä nää Vennään vehnäset – ko haukkajaap, nii hiukset löyhähtäät. A mei akka ko leipoo, nii se on ko tinnaa!”

Jukka Parkkari: Putin, Vladimir Putin, Arktinen Banaani, 2014

Agenttiromaani ajalta, jolloin Putinista ruvettiin tekemään maan johtajaa ja venäläiset alkoivat ostaa maa-alueita suomalaisten sotilaskohteiden ympäriltä.  Viihdyttävää luettavaa, vaikka ei ihan viiden tähden laatua.