Vieroksun uusia esineitä. Lähipiirille on jo vuosia tiedotettu, ettei minulle saa ostaa lahjoja eikä tuoda tuliaisia paitsi pyynnöstä. Esineitä pitää putsailla ja paapoa, ne vievät tilaa ja ovat aina tiellä. Osasta vanhojakin pitäisi oikeastaan päästä eroon.

Mutta tämä kielloista huolimatta saatu joululahja on kovasti mieleen:




Mummo on tunnetusti kiinnostunut kuvataiteista, ajateltiin. Niin onkin ja työlle löytyy paikkakin. Taiteilija ei ole signeerannut työtään, mutta aitoustodistuksena on valokuva, jossa taiteilija työskentelee tämän teoksen parissa vauvojen värikylpykurssilla.Työn kehystänyt taiteilijan isä on jättänyt avoimeksi sen, kummin päin lahjansaaja työn ripustaa. Noin päin sen ripustan. Kompositio on tulevaisuuteen ja eteenpäin kurkottava.

Koska työ näyttää tuovan mieleen Euroopan kartan, heitän harteilleni Sibyllan viitan ja etsin kartasta ennusmerkkejä kuten uuteenvuoteen kuuluu.
Lenksukka, joka käy Volgan mutkalta koukkaisemassa Bulgarian, liittyy sekä kansojen että omaan historiaan. Taidan käydä tänä vuonna jälkimmäisellä seudulla.
Grönlannin tienoilla on uhkaavan näköinen muodostelma - jäätikköjen sulamispeto se varmaankin työntää kuonoaan kohti Golf-virtaa.
Entä mustat kieppaukset Pyreneillä ja Ranskassa - eivät kai ne liity mitenkään euroon? Viron kohdalla paistava valoilmiö on kuitenkin vain salaman heijastus.

Hyvää loppuvuotta joka tapauksessa meille - eurooppalaisille ja muille globaalin maailman kansalaisille!

 

Lunta ja sylkirauhasen tuomioita

Pari viikkoa sitten kerrottiin, että vuoden 1915 lumiennätys oli juuri menemäisillään rikki täällä Helsingissä. Sen jälkeen lunta on tullut kaiken aikaa, nytkin parhaillaan, mutta ainoat luvut, jotka aiheesta olen nähnyt, ovat kustannukset. 10 miljoonaa, arvioidaan vuositasolla. Mm. 1000 euroa tunnissa jäänkaatopaikalla pörräävän hinaajan kustannuksina. Paikka pysyy niin vispaten sulana. Mielipide-osastossa asiaa ihmeteltiin. Miksei lunta yksinkertaisesti vain ajeta rantaan ja anneta kevään hoitaa sulattaminen! Minäkin ihmettelen samaa.
Mitähän ne tekevät Bornholmilla, pienellä Itämeren saarella, jossa lunta on tullut puolitoista metriä?
Tuskin vispaavat.

Saarta ajattelin jo
parisen viikkoa sitten, ennen tv-uutisten lumikuvia. Hesari esitteli silloin suomalaisia ruokainnovaatioita, mm. ternimaidosta tehdyn Crème bruléen, paahtovanukkaan itse asiassa, jos suomalaisuuteen pyritään. Söin sellaista saarella rønnelaisessa ravintolassa joskus 80-luvun lopulla.
Työyhteyksistä tuttu ihminen oli jättänyt nousujohteisen uran Kööpenhaminassa ja palasi miehineen vaatimattomampiin tehtäviin synnyinsaarelleen ja järjesti tavallaan lähtiäisikseen seminaarin saarelle. Ymmärsin muuton hyvin, saari oli soma ja idyllinen. Ja nyt siis puolentoista metrin kinoksissa.

Ternimaitovanukkaasta tuli mieleen, miten ankaraa on niiden uraa luovien ihmisten elämä, joiden täytyy jatkuvasti suoltaa mediaseksikkäitä innovaatioita.
Eläkkeellä olossa hienoa on se, kun saa olla öllöttää ja esimerkiksi noudattaa vanhanaikaisia mieltymyksiään. Kustaankartanon keittiöhenkilökunta hämmästyi, kun asiakastiedusteleun tuloksena selvisi, että ihmiset söivät mieluummin silakkalaatikkoa kuin meksikonpataa. Kuulun myös samaan silakkalaatikkonautiskelijoiden sarjaan.

Jokin aika sitten luin Arnaldur Indridasonin dekkarin. Tarinan naispoliisi kirjoitti keittokirjoja ja keitti monimutkaisia, eksoottisvaikutteisia fuusioruokia, joita kuvailtiin yksityiskohtaisesti. Sylkirauhaseni ohittivat kuvaukset välinpitämättöminä. Mutta sitten miespoliisi meni tapaamaan vanhaa, syrjäkylillä yksin asuvaa miestä. Tämä tarjosi hänelle keitettyjä perunoita ja keitettyä turskaa voin kanssa. Sylkirauhaseni alkoivat heti toimia. Turskahan alkaa olla uhanalainen, mutta turskan serkkua seitä löytyy kaikista pakastealtaista. Keitin kuoritut perunat suolavedessä, nostin reikäkauhalla pois ja pakastekala tilalle. Ja sitten söin kaiken voin kanssa. Aah ja nam!
 
Videot, perinteet ja perimmäiset ideat

Carnegie Award -näyttelystä
palatessa tapasin Taidehallin lämpiössä vuosien takaisen tuttavan, joka oli menossa näyttelyyn. Hän halusi tietää, oliko siellä kovasti videotaidetta, hän oli nimittäin vähän perinteisemmän taiteen ystävä. Niin minäkin enimmäkseen, mutta itse asiassa unohduin pitkäksi aikaa seurailemaan yhtä videota. Taiteilijan nimeä en muista, mutta hän ilmeisesti päästeli veteen väriseoksia ja kuvasi, kun ne muodostivat mahtavia abstrakteja kuvioita. Tuli mieleen lapsuusajan kaleidoskooppiin tirkistely. Pidin työstä ainakin paljon enemmän kuin itse palkinnon voittaneista töistä, jotka olivat kuin liesituulettimeni ritilöitä. Jälkeenpäin luin, että liesituuletinritilät olivat "ääntävaimentavia". Jossain ympäristössä tietysti ihan hyvä ominaisuus.

Videotaideteos - tai, no, sitäkin - josta olin aika otettu, oli Markus Kåhren Pidot Kuvanveistäjäliiton Sculptorissa. Näin sen itse asiassa pariinkin kertaan - tai pikemminkin kuulin. Kåhre on videoinut ravintolapöytäkohtauksia, joissa hän istuu  kuuntelemassa pöytäseuransa käsityksiä rakkaudesta. Vakinäyttelyseurani ei ensimmäisellä kerralla innostunut kuuntelemaan, joten palasin toisen kerran paikalle. Pisimpään viivyin psykiatri Matti Huttusen pöydässä. Nuorempien tekstit tuntuivat häneen verrattuna jotenkin ohuilta ja yksiulotteisilta.
Kåhren töistä olen pitänyt jo ensimmäisestä näkemästäni näyttelystä alkaen. Siinä katselimme Amos Andersonissa alasalissa olevaa peilirivistöä, jonka jokaisesta peilistä näki oman kuvansa, vaikka olisi kuinka vaihtanut paikkaa ja asentoa. Kun yksi seurueesta kimpaantui ja piti sitä kikkailuna, me muut jouduimme perustelemaan, mitä kaikkea työssä näimme ja huomasimme itsekin, miten paljon siitä pidimme.
Kåhren aiheet ovat minusta aika perinteisiä; perimmäisiä. Hän kuuluukin sanoneen, että "yksinkertaiset ideat ovat parhaita".
 
Eija Liisa Ahtilan videoteos on vielä katsomatta, mutta listalla.