Tuomas Enbuske ei voinut tämänaamuisessa kolumnissaan HS-Nytissä ymmärtää, miksi ihmiset valitsivat suosikkivuosikymmenekseen 80-luvun. Minäkään en voi. Mutta en myöskään tunnista Enbusken kuvaamaa 80-lukua. Niin käy kyllä usein, kun luen nuorten ihmisten kuvauksia vuosikymmenistä, jotka olen elänyt. 

Minun muistoissani 80-luku suinkaan ollut ankea, vaatimattoman kituuttaamisen vuosikymmen, päinvastoin se oli taloudellisen ylikuumenemisen ja tavarataivaan räjähtämisen vuosikymmen,  joka rakensi pankkikriisin ja suisti meidät paitsi 90-luvun lamaan, myös siitä alkaneeseen eriarvoistumisen ja tuloerojen kasvun kierteeseen.  Lähtölaukaus tälle hulluudelle, jota en ole lakannut siunailemasta.

80-luvun alkaessa olin asuntovelkainen yksinhuoltaja. Tein päivätyössäni  lyhennettyä työaikaa ja sen lisäksi jonkinlaisena freelancerina kahta muuta hommaa. Emme eläneet leveästi, mutta ihan mukavasti. Rahat riittivät elämiseen ja lainanhoitoon ja inflaatiokin auttoi. Vaihdoin jopa kaksiosta kolmioon.  Sittemmin muutin lapseni isän kanssa yksiin ja myin lähiökolmioni. Koska meillä oli erilliset taloudet, mietimme asuntoratkaisua. Sovimme, että yrittäjämies ostaa uuden tilavamman asunnon firmalle ja siitä tulee meille työsuhdeasunto. Lähiökolmiosta saamani rahat laitettiin ns. tukitalletukseksi, ts. firma sai asunnon ostoon rahat alemmalla korolla. Korot olivatkin korkealla, tukitalletuksestakin pankki maksoi 10 %:n korkoa, joka oli siihen aikaan verottoman koron raja. Summa vastasi kuukausitasolla osapäivätyöni nettopalkkaa, ja harkitsin jo hetken ”vapaaksi kirjailijaksi” ryhtymistä. Onneksi en uskaltanut. Sillä vuosikymmenen loppua kohti näkymät alkoivat synkentyä. Ennätin kuitenkin ostaa ensimmäisen kannettavani.

Yrittäjämies kertoi pankin konttorinhoitajan kutsuvan silloin tällöin huoneeseensa kahville ja selvittelevän, mitä pankin isot pojat postailivat. Maa olisi saatava EU-kuntoon ja raha vapaaksi, siinä eroteltaisiin elinkelpoiset yritykset muista. Niin tehtiin. Rahaa jaettiin ulos ja talous ylikuumeni. Kaikki halusivat ostaa velaksi asunnon. Hinnat nousivat ja muutkin kuin mieheni hokivat, että ei tämä näin voi jatkua, tälle tulee vielä loppu. Ja tulikin. Asuntokupla puhkesi, pankit ajautuivat kriisiin. Karuimmillaan ylikuumenemisen seuraukset tulivat näkyviksi seuraavan vuosikymmenen alussa, kun konkurssiaalto ja irtisanomiset kasvoivat ihan uusiin mittoihin. Miehen yritykselläkin alkoi mennä huonosti, mutta päätimme, että menkööt koti ja muu omaisuus, kunhan firma säilyy, sillä sitten ansaitaan aikanaan uusi koti. Mutta kaikk´ män eikä piisantkaa, myös terveys.

Omassa työssäni pääsin seuraamaan amerikkalaisten liikkeenjohdon oppien seurauksia. Yrityksiä pilkottiin ”tulosvastuullisiin yksiköihin” ja väkeä pantiin pihalle. Valtion laitosten yksityistämisiä alettiin valmistella ja niissä tapahtui aikanaan sama kehitys kuin muissakin yksityisissä firmoissa. Ammattijärjestöissä koetettiin padota kehitystä ja torjua edellisten vuosikymmenten saavutuksiin kohdistuneita leikkauksia. Huonolla menestyksellä.

Ihana 60-luku – olin tosin 50 vuotta nuorempikin

Minä olisin vuosikymmenistä valinnut 60-luvun. Pääsin pikkukaupungista opiskelemaan Helsinkiin, joka oli täynnä paneelikeskusteluja, hienoja näyttelyitä ja radikaaleja teatteriesityksiä. Pääsin ensimmäisiä kertoja ulkomaille, ensin kesäksi töihin ja sitten vuodeksi stipendille. Löysin myös ensimmäisen työpaikan ja koin ensimmäisen oikean romanssin. Ja ehkäisypillerikin tuli.  Saatiin yksityisen puolen työeläkelait TEL ja LEL, vuosilomalaki tuplasi lomat, tehtiin ensimmäiset tupot, jotka veivät kohti pienempiä tuloeroja. Alettiin päästä selville, mitä tapahtui maailmalla, erityisesti ns. kolmannessa maailmassa niin kuin silloin sanottiin. Silmät aukenivat ja näkymät avartuivat.