Minna Lindgrenin tämän aamun kolumni Hesarissa kirvoitti minusta ääneennaurut. Siinä meni terveisiä Alexander Stubbille, joka leveältä valtion leivältä twiittaili ihastustaan toisten yrittäjyydestä.

Pääsin seuraamaan kehitystä, kun yhdestä suuresta, valtion osin omistamasta pörssiyhtiöstä pantiin väkeä pihalle ja tarjottiin mahdollisuutta toimia yrittäjänä entisissä töissään. Siihen liittyi kyllä jokin ns. paketti eli rahaa aloitukseen. Kaikilta se ei silti onnistunut.

Nyt tämä henki on levinnyt kautta yhteiskunnan ja erilaisissa työntekijäammateissakin on usein pakko ryhtyä yksinyrittäjiksi, ts. hankkia omat työtilansa ja työvälineensä, hoitaa oma sosiaaliturvansa ja kantaa yrittäjäriski alihankkijana ja laskuttaa entistä työnantajaansa vain tehdystä työstä. Tämä pääsee näin kolmannesta pienemmillä kustannuksilla, kuten Lindgren kertoo. Mutta kun ammattijärjestöjen vuosikymmenten työllä luotu työlainsäädäntö näin näppärästi kierretään ja kaikista tehdään oman onnensa seppiä, niin mihin yhteiskuntaa tarvitaan? Mennään takaisin viidakkoon kaikki.

Yrittäminen on trendikästä omavastuuta. Kun kaikki kovasti yrittävät yksikseen, yhteiskunta vapautuu vastuusta.

Kuka tahansa voi ulkoistaa itsensä yrittäjäksi, miksikäs ei ministerikin, kirjoittaa Lindgren.