Miksi tyytyä vain kalojen rääkkäämiseen? Pyydä ja päästä –poronmetsästys olisi varmasti menestys Lapissa, kirjoittaa  Antti Tuuri Suomen Kuvalehdessä. Aiheen Matkailun puolesta -jutulle antoi eduskunnan seminaari, jossa islantilainen liikemies kertoi, miten Suomen turismitulot kasvaisivat kymmenillä miljoonilla, jos ulkomaiset pyydä ja päästä -kalastajat saataisiin houkutelluksi Suomeen. Sen edellytys olisi, että lohen merikalastus kiellettäisiin kokonaan suomalaisilta ammattikalastajilta. Tästä Tuuri pääsee tuohon porojen pyydä ja päästä -metsästykseen. Hän muistuttaa myös, että ihminenkin on joidenkin mielestä eläin ja vihjaa, mitä mahdollisuuksia turismille voisi tätä kautta avautua. Kirjoitukseen en näköjään saa linkkiä, SK ei näytä enää lähettävän automaattisesti sähkökirjettäkään tilaajille niin kuin vielä joskus syyspuolella.

Olen kyllä kuullut pyydä ja päästä –kalastajien selvityksiä siitä, miten kala ei kärsi pyydystämisestä. Vaikea uskoa ja vielä vaikeampi on ymmärtää kalastajien omaa motivaatiota. Ja myös se, että turismi tuntuu olevan sana, joka vaientaa kaiken vastarinnan, on rieponut minua ennenkin. Enkä nyt puhu vain Guggenheimista.

Muistumia

Kirjoituksesta tuli mieleen myös Eeva Tikan Forellikvintetto –novelli. Alan olla melko lahoaivo enkä kyllä nuorempanakaan ole muistanut lukemiani, saatoin ottaa jo lukemani kirjan luvun alle. Nyt alkavat maailmankirjallisuuden merkkinimienkin nimet haihtua mielestäni. Mutta Forellikvinteton tarinan muistan.

Novelli on kertomus naisesta ja miehestä ja ns. seurustelusta. Nainen ja mies käyvät yhdessä konsertissa ja kuulevat Schubertin Forellikvinteton. Se sivuaa miehen harrastusta, hän on pyydä ja päästä –kalastaja. Nainen ei voi ymmärtää sitä; miksi rääkätä kalaa huvikseen ja sitten heittää vahingoittunut eläin takaisin selviämään itsekseen vaurioistaan. Sittemmin naiselle selviää, että mies toimii samoin naisten kanssa. Novelli on kokoelmassa Haapaperhonen.

Taimen ja valurautaa

Vietin kasvisjoulun, mutta ymmärtäväiset kasvissyöjät antoivat minulle kalakaupan lahjakortin. Kun näissä mietteissä kävin kortin kanssa kalakaupassa, tulin ostaneeksi taimenen. En purotaimenta, forellia, vaan ahvenanmaalaisen meritaimenen. Alun perin olin ajatellut madetta, mutta ne olivat liian isoja yhden hengen talouteen. Taimen oli pienempi. Graavasin toisen puolen ja toisen puolen hiillostan Pro Kalan reseptipankin ohjeella: pannulle karkeaa merisuolaa, pannu kuumaksi ja filee suolalle.

Kaikki pannuni ovat nykyään valurautaa, pinnoitetut eivät kestä, jos ne unohtaa kaasulle. Valurautapannun voi aina polttaa rasvalla kuntoon. Valurauta vain painaa nivelrikkoisille ranteille liikaa. Yleispannuni ja kalapannuni ovat molemmat vanhaa painavaa valurautaa, mutta wokiksi ostin kevytvalurautaisen. Kevytvalurauta sekoitetaan kuulemma joskus valualumiiniin, joka on pinnoitettua.