Eilisessä lehdessä kerrottiin Paunu-yhtiöiden esiintyneen uhkailevasti jossakin paikallisessa ELY-keskuksessa, kun kysymys oli halpisyhtiön liikenneluvista. Ei tietysti kiva, mutta tunsin jonkinmoista sympatian liikahdusta yhtiön suuntaan.

Kun aikoinaan uutisoitiin ensimmäisestä halpisbussilinjasta, se kuulosti mukavalta.  Bussinkäyttäjänä sitä maksaa tietysti mieluummin vähemmän kuin enemmän. Hiukan mietitytti reitti, Tampere-Pori.
Kun kävin tapaamassa sillä suunnalla asunutta ystäväperhettä, olin käyttänyt junaa. Yhdistysasioissa kerran, kun olin riippuvaisempi muiden aikatauluista, olin käyttänyt busseja, koska niillä näytti olevan tiheämmin vuoroja. Jo ennen halpislinjaa.
Seurasin uusien halpisbussilinjojen syntyä. Niitä näytti ilmestyvän reiteille, joilla jo ennestään oli busseja ja junia. Reiteille, joita voisi kutsua kermankuorintareiteiksi. Niillä on niin paljon matkustajia, että muutamille voidaan myydä matka edullisesti, kun ei tarvitse tukea kokonaishinnoittelulla vähemmän kannattavia reittejä. Niitä, joita esimerkiksi minä tarvitse mökille päästäkseni.
Tänään näytti aamun Hesarissa olevan tarkempi selvitys asiasta. Kysymys on tosiaan koko maan kattavan reittiverkoston olemassaolosta.

Olen muuten tehnyt parille yhtiölle esityksen siitä, että näissä nykykilpailuoloissa alettaisiin hinnoilla kilpailun sijasta kilpailla palvelulla. Ehdotin, että yhtiöt ajaisivat jollakin pikalinjavuorollaan vakiona sen osuuden reitistä, jolla ei ole olemassa vakioliikennettä. Me autottomat mummot pääsisimme kotiportillemme ilman että pitää kilometrikaupalla kävellä valtatietä rekkojen seassa. Tässä tapauksessa vakiolinjaton osuus on jotain 50-60 km:n luokkaa. Linjan bussinkuljettajat, joiden kanssa on keskusteltu asiasta,  ovat olleet sitä mieltä, että linjan kokonaiskesto ei ratkaisevasti pitenisi siitä.

Itse asiassa tämä vuosi ei ollut ensimmäinen, kun tällainen esitys on pantu menemään,  joten ehkä kovasti ei näissä oloissa kannata uskoa sen toteuttamiseen. Mutta yrittänyttä ei laiteta.