Kesäkoti on nukuteltu talviuneen. Nuoret hedelmäpuut on varustettu tyvisuojuksilla ja verkotettu myyrien ja jänisten varalta, sisällä on tökätty hiirikarkoittimet pistiorasioihin. Hiirillä oli muutama vuosi sitten jatkuvat kotibileet talossa talvisin, mutta kun löysin nämä laitteet, hiiriä ei ole sen jälkeen näkynyt. Tai ainakaan niiden jälkiä: ei pureskeltuja peti- ja muita vaatteita, ei haisevia ruskeita läikkiä patjoilla ja muilla tekstiileillä, ei ruokakätköjä niiden välissä. Joko nämä  hiirille kuulemma vastenmielistä ääntä päästelevät laitteet toimivat tai sitten hiiriyhteisöä on kohdannut jokin muu katastrofi.
Jotakinhan näiden jyrsijöittenkin pitää tietysti henkensä pitimiksi yrittää, mutta mieluummin Not In My Back Yard!

Aamulla kohmeinen nurmikko rasahteli jalan alla ja viimeiset kukat olivat kovia kuin posliiniveistokset. Mutta päivät olivat upeita! Haavat ja koivut paistoivat helakasti, kilpaa auringon kanssa.
Lähdimme sieneen kolmen hengen ja kolmen ämpärin voimalla. Siinä vaiheessa, kun ämpärit olivat lähes täynnä, vasta varsinaiselle suppilovahveropaikalle päädyimmekin! Minulla oli päässäni erikoissuuri neliskulmainen silkkihuivi. Kun sen sitoi ovelasti, siihen sai mahtumaan ämpärillisen sieniä. Tytär otti pipon päästään sieniastiaksi ja harmitteli, ettei käyttänyt rastapipoa.

Perimätiedon siirtämiseksi ei nykymaailmassa enää tarvitse laulaa nelipolvisia trokeita, kun on tekniikkaa. Vävyllä oli mukana GPS-paikannin, jonka muistiin pantiin kaikki hyvät sienipaikat ja dementoitumistaan voi nyt itse jatkaa turvallisin mielin.

Rauhallisia talviunia vain, lintukoto, ensi keväänä tavataan - ja uudella porukalla sitäpaitsi!