Aika monta vuotta sitten ystävätär ehdotti, että lähtisimme viikonlopuksi jonnekin pois suomalaisesta kunnallisvaalihypestä. Hän oli istunut pari kautta erään kaupungin valtuustossa ja päätänyt olla asettumatta ehdolle. Eikä halunnut edes seurata vaaleja. Ehdotin Tallinnaa.

Koska haluan aina epätavanomaisiin paikkoihin ja koska paikan hintatasokin vastasi maksukykyämme parhaiten, varasin huoneen vanhankaupungin hostellista. Paikka oli vaatimattomalla tavalla kodikas. Ruokailuhuoneen takassa humisi tuli ja keittiön jääkaapista voi käydä hakemassa itselleen aamiaista, joka kuului hintaan. Itse huone oli todella pieni eikä sinne kahden sängyn lisäksi mahtunut juuri mitään. Katutason ikkuna oli iso ja peitetty ohuin, läpikuultavin verhoin. Illalla, kaupoissa, museoissa ja gallerioissa kierreltyämme, palasimme huoneeseen kohtalaisen väsyneinä, vaikka kello oli vasta sen verran, että muut turistit olivat vasta lähdössä iltaa viettämään.

Nukkumisesta ei kyllä oikein tahtonut tulla mitään, koska kapean kadun toisella puolella olevasta kapakasta raikui äänekäs yhteislaulu – suuren ikkunan kautta ja ohuiden verhojenkaan vaimentamatta. Seuraavana iltana päätimme mennä mukaan laulamaan.

Katutason alapuolella olevassa, yksinkertaisen selkeästi kalustetussa ravintolassa melkein kaikki paikat olivat täynnä. Pöytien välissä kuljeskeli cowboyhattuinen mies kitaroineen ja veti yhteislaulua. Punaposkinen virolaisnuoriso lauloi - ja lähes selvin päin. En muista lauloimmeko me, saattoi ollakin, mutta ainakin söimme. Ilahduin, kun listalta löytyi itäeurooppalainen iltapala: paneerattua juustoa. Annos tuli tirisevänä ja salaattikin oli kasteisen raikasta. Myös moniallerginen ystävätär oli tyytyväinen omaan ruokaansa, joten seuraavana päivänä päätimme käydä paikassa lounaalla.

Ruoka oli tshekkiläistyyppistä, mutta hyvää. Tshekit ovat yksi Euroopan sympaattisimpia kansoja, mutta mieluummin syön suurin piirtein minkä tahansa muun kansan perinneruokia. Olimme ainoat asiakkaat.  Syödessämme sisään astui tukka liehuen varmaankin yksi Pohjois-Euroopan näyttävimmistä miehistä. Pituus noin kaksi metriä, painoa toistasataa kiloa, siannahkaesiliinassa, jonka vyössä oli komea, varmaan itsetaottu pronssisolki. Kuvanveistäjä Tauno Kangro, tunnistin vähän aikaisemminn lukemani jutun perusteella.  Ehkä miehen kantapaikka, koska hänen ateljeensa oli vieressä. Paikan viehätys lisääntyi entisestään.

Seuraavan kerran olimme Šveiki juures työpaikan ns. virkistyspäivänä. Ohjelman olin varmaankin suunnitellut minä, koska kävimme Ulkomaisen taiteen museossa Kadriorgissa, tutustuimme tähän Katariina ensimmäisen loisteliaaseen kesäpalatsiin ja sen jälkeen istuskelimme auringossa lammen rannalla. Kun nälkä pani meidät nousemaan ylös, sanoin, että ihan kävelymatkan päässä on kodikas, edullinen ruokapaikka.

Minulta puuttuu päästä se paikka, jossa muilla ihmisillä on suuntavaisto ja välimatkojen arviointi. Jossain vaiheessa normaalisti hienotunteinen pomokin sanoi jo, että sen ruokapaikan pitäisi kyllä kohta alkaa löytyä. Lopulta istuimme kuitenkin paksujen massiivipuisten pöytien ääressä ja ahmimme autuaina. Kaikki olivat löytäneet listalta mieleistä syötävää – minä taas sen paneeratun juuston - ja viihdyimme paikassa hilpeästi seurustellen parisen tuntia eikä ruuan kanssa juotu Saku mieheen/naiseen riittänyt pelkästään selittämään hilpeää tunnelmaa.

Seuraavan kerran vein hyvien muistojen takia paikkaan vuosikymmenten takaisen tuttavan, jonka kanssa olimme käyneet näyttelyissä. Hän oli päättänyt ei-niin-onnistuneen yritystoimintansa ja halusi johonkin edulliseen paikkaan. Paikka ei ollut enää yhtä edullinen kuin ennen, ruoka ei ollut entisenmakuista ja paikasta oli tullut jotenkin nuhjuisen oloinen. Kännisiä suomalaisturisteja örisi siellä jo alkuiltapäivästä. Sen jälkeen en ole useampaan vuoteen käynyt paikassa. Voihan se olla vaikka entiselläänkin. 

Mistäkö tämä tuli mieleen? Ystävätär harkitsee pitkän tauon jälkeen taas kunnallisvaaliehdokkuutta. 

Vartiaisellekin voisi kertoa

Minulla on tapana äänestää jotain nuorta naista. Ihan kannustusmielessä ja siksikin, että rakentatkoot nuoret  omanlaisensa maailman, hehän täällä pidempään asuvatkin.

Eilen kuuntelin lähikaupungin erään valtuustoryhmän puheenjohtajan haastattelua paikallisradiosta. Hän kauhisteli leikkauspakkoja, kun ”vanhuksia ja  l a p s i a  on niin paljon.” Toivottavasti ymmärsin nuoren miehen ajatukset väärin. Mutta ellen, niin valtuustossa tarvittaisiin sittenkin ystävättären ikäinen eläkemummo kertomassa, että mm. nuoren miehen omat eläkkeet ovat vaarassa, jos lapset jätetään kustannussyistä tekemättä. Ja että pitää leikata muualtakin. Juhana Vartiaisellekin voisi saman asian kertoa.