Pyörä on huollettu ja toimintasäde siis laajentunut! Pyörä on kierrätetty mummoversio, vähän ajanhampaan nakertama ja vähän toisella kädellä ja kotikonstein huollettukin,  ei uudenaikaisia lisävarusteita  kuten vaihteita tai käsijarrua. Mutta toimii perustehtävässään! Hm. Kumpaahan minä oikeastaan kuvaan - pyörää vai satulassa istujaa?
Alter ego -asioita pyörän satulassa ajatellessa jostain tuli mieleen Tšehov, jonka näytelmiä nuorempana luin. Olin huomannut, että monista niissä oli samantyyppinen henkilögalleria. Samaistuin tietysti ensimmäiseksi toisiin nuoriin naisiin, jotka kärvistelivät romanttisissa tunteissa. Mutta mielessä kävi kevyt säikähdyksen ailahdus, kun panin merkille tiettyä sukulaisuutta myös siihen yhteen kummajaistyyppiin. Se oli sivuhenkilö, nuori mies, jotenkin estynyt ja sosiaalisesti kömpelö, päästeli suustaan outoja repliikkejä ja teki outoja tekoja. Tavallaan traaginen tyyppi, jonka kohdalla psykologit olisivat ehkä puhuneet Asperger-piirteistä. Ajattelin lainata näytelmiä kirjastosta päästäkseni selville jonkin sellaisen tyypin nimestä, mutta näytelmät olivat lainassa! Niitä näköjään luetaan jatkuvasti paljon. Piti kaivaa kirjahyllystä venäjänkielinen Tšehovin kootut, jonka jonain optimistisena hetkenä tulin hankkineeksi, siis: Epihodov Kirsikkapuistossa tai Solenyj Kolmessa sisaressa - esimerkiksi.
Erno Paasilinna kirjoitti joskus, että hyvä kirjallisuus todentaa ihmisen arkikokemukset. Oudon hyvin nämä vanhat venäläiset kirjailijat tuntuvat todentavan minun arkikokemusteni ydintä, sitä,  jossa ei ole kysymys ympäröivien tavaroiden ja muiden näennäisten olosuhteiden muutoksista. Erityisesti Gogol, jopa paremmin kuin Tšehov. Gogolissa ja hänen sankareissaan - näin kun asiaa ajattelee - on ilmiselviä Epihodovin ja Solenyjn piirteitä. Mutta Gogolilla nämä oudot tyypit ovat päähenkilöitä, Tšitšikov, Akaki Akakjevitš, Nenä…
Tshehov ja venäjänkieli panevat muistelemaan enemmänkin:

Opimme venäjää - my utšimsja russkij


Äidin kannakselaisperheessä puhuttiin myös venäjää, vaikka suomalaisia oltiinkin. Kun olin lapsi, tädit kertoivat salaisuuksiaan venäjäksi ja kikattivat päälle siihen malliin, että päätin kerran vielä ymmärtää ne jutut! 50-luvulla ei ainakaan kirjastoista löytynyt venäjän oppikirjoja, joten oli pakko alkaa kysellä äidiltä. Miten sinä sanot, että minä, sinä, hän, me, te, he?  Ja, ty, on, ona, my, vy, oni, luetteli äiti. Kirjoitin. Ja sitten: minä olen, sinä olet…Äiti meni ensin hiljaiseksi ja sanoi sitten: niin ei sanota. Miten niin “ei sanota niin“? Tietysti sanotaan, kaikissa kielissä sanotaan! “Kaikki kielet” olivat minulle luultavasti ruotsi ja ehkä jo saksakin.  Miten sinä sanot, että minä olen pieni? Ja malenkaja. Hm. Minä pieni - sillä tavalla inkkarit puhuivat poikakirjoissa. Äiti siis puhui ilmeisesti jotain kamalaa kyökkivenäjää, jota ei kannattanut opiskella, päättelin ja lopetin opintoni siihen. Kun aikuisiällä aloitin venäjän alkeiskurssin maineikkaan Muusa Vahros-Pertamon oppilaana, minulle selvisi, että venäjän olla-verbistä ei tosiaan käytetä preesensiä, vaan Puškinkin sanoi, että minä pieni.

Venäjän opintojeni tie on ollut kivinen eikä ole ikävä kyllä johtanut läheskään perille. Olen opiskellut kieltä erilaisissa oppilaitoksissa, ja yhdessä kieli-instituutissa mm. onnistuin lopettamaan kokonaisen ryhmän ideoimalla menetelmiä. Opettajana oli madame Beljakovaksi tituleerattu diplomaattirouva, ilmeisesti kuuluisan suurlähettilään puoliso. Kun keskustelimme oppimateriaaleista, ehdotin, että käyttäisimme teksteinä Tšehovin  näytelmiä. Meillä olisi edessä suomenkielinen käännös, jota referoisimme venäjäksi. Muilla ei ollut ehdotuksia, joten niin tehtiin. Mutta ei kestänyt kauaakaan, kun olin yksin toteuttamassa ideoimaani menetelmää.

Optimistisina kausinani olen ostanut alkukielellä mielikirjailijoitani - Gogolin ja Tšehovin lisäksi Anna Ahmatovaa ja Vladimir Vysotskia - Brodskia en sentään - mutta isommin herkuttelematta ovat jääneet. Kirjoitetusta tekstistä saan sanakirjan kanssa ponnistellen jotenkin selvää, mutta puhumista pyrin välttämään. Verbien aspektit eivät mene kohdalleen, prepositioiden vaatimat sijat sotkeentuvat ja käytön puutteessa sanavarastokin on ruostunut. Ja äiti ja kaikki tädit ovat jo kuolleet, niin että se osa motivaatiostakin on mennyt.