Jos ihmisellä ei ole luonnetta, hänen on hankittava elämänohjeita. Tätä mieltä on ollut Albert Camus. Hm.
Seuraavaa elämänohjetta en ole varsinaisesti hankkinut, vaan saanut lahjaksi runsaat neljäkymmentä vuotta sitten saksalaisen kesätyöpaikkani apumieheltä.

Ravintonamme tässä maailmassa
on suru.
Älä syö siitä enempää
kuin jokapäiväisen leipäsi.

(Unsere Nahrung in dieser Welt/ist die Traurigkeit./Iss davon nicht mehr/als dein tägliches Brot)

Hotellin apumies Peter oli kuvataiteilija, joka oli kai päättänyt heittää samanlaisen kesäkeikan kuin me suomalaiset opiskelija- ja koulutytötkin. Kesä rikkaiden lomasaarella, täysihoito ja palkkaa, viikkotyöaika tosin päälle 80 tuntia.

Peterin tehtäviin kului huoneiden ulkopuolelle jätettyjen kenkien putsaus, patojen ja kattiloiden pesu ja erilaisia talonmiehen hommia. Hotellin saksalainen henkilökunta muisti mainita, että hän oli käynyt oikein Gymnasiumin, sikäläisen oppikoulun, jonka vain harvat siihen aikaan olivat siellä käyneet. Meille jäi mielikuva, että taiteilijuuden lisäksi oli jokin toinenkin asia, jonka vuoksi hän putsasi ylioppilastutkinnolla kenkiä.

Mies oli joka tapauksessa selvästi lahjakas. Vaikka joskus ehkä liian hyvä sumplimaan. Kerran rähähdinkin hänelle, kun hän yritti teettää meillä iltakymmenen jälkeen omia aamuhommiaan "että saisimme nukkua".  Ainoa nukkuja olisi ollut hän itse, me suomalaistytöt heräsimme nimittäin joka tapauksessa omiin töihimme tuntia ennen häntä.  
Rähähdykseni säikäytti hänet ja siitä seurasi sellainen hyvittelyjen ja selittelyjen virta, että se toi mieleen Tshehovin novellin miehestä, joka teatterissa aivasti naapurin takille. Naapuri ei ollut pannut aivastelua kovasti pahakseen, mutta hermostui lopulta päättymättömiin anteeksipyyntöihin.

Kun syksyllä lähdimme pois saarelta, Peter oli tehnyt jokaiselle meistä lahjan. Minua varten hän oli kirjoittanut mustaan, itse sitomaansa vihkoseen Sadeq Hedayatin novellin Isännätön koira. Toiset kertoivat, että hän oli hakannut vanhaa kirjoituskoneenrämää monta iltayötä vinttihuoneessaan. Novellista muistan vain nimen, mutta sen sijaan Peterin vihkosen kansilehdelle kirjoittamat, jonkun toisen persialaisrunoilijan(?) tiukat säkeet ovat pysyneet vuosikymmenet matkassani. Nuo, joilla postauksen aloitin. Toistan niitä välillä elämänohjeeksi itselleni.

... ja ilon lisäämistä

Bulgarialaiset aloittavat keväänsä 1.3. ja lahjoittavat silloin toisilleen martenitsoja, jotka tuottavat saajilleen terveyttä, onnea ja iloa. Niitä toivotan blogissa pistäytyjille tällä martenitsalla: