Ystävättäreltä pyydettiin joululehteen vanhan ajan joulumuistoja. Hän penkoi kovasti papereitaan löytääkseen jotain tekstiä isonvanhempiensa ajoilta, kunnes tajusi että omat lapsuudenmuistot 50-luvulta olivat "vanhan ajan joulumuistoja".

Nekalan kansakoulun joulujuhlassa sain toisluokkalaisena lukea jouluevankeliumin. Maalaiskoulussa, jossa aloitin ensimmäisellä luokalla, oli jotenkin vähän häiritsevä juttu, että osasin lukea jo kouluun mennessäni. Mutta Nekalassa asiaa pidettiin hienona ja pantiin oikein esiintymään juhlasalissa. Isojen näköiskansien taakse laitettiin pieni Uusi testamentti ja pääsin opettajan kanssa koulun jännittävään tarpeistoon. Kreppipaperikukkia, prinsessakruunuja, tonttu-, keiju- ja prinsessapukuja! Ja enkelinsiipiä, jollaiset sain. Opettaja toi kotoaan maahan asti ulottavan valkoisen paidan ja lyhensi sitä. Kuulin kun hän jossain kulisseissa sanoi rinnakkaisluokan opettajalle: se on äitini arkkupaita. Mietin hetken, mahtoiko äiti olla elossa. Lopulta tulin siihen tulokseen, että kyllä kai.

Jouluna mentiin yleensä mamman ja papan luo. Pirtti oli valoisana, sillä joulun kunniaksi pirtin petromaksiin pumpattiin valkea. Kuusessakin paloivat oikeat kynttilät, jaloissa jotka ovat vieläkin maalla tallella. Väännetystä rautalangasta kynttiläpesä, toisessa päässä värillisillä lasin- ja peilinpaloilla koristeltuja kipsisydämiä ja -tähtiä.
Tavallisten jouluherkkujen täydennykseksi lapset saivat kirjoittaa henkilökohtaisen toiveherkkulistan. Sisaren listalla oli suklaata ja erilaisia karkkeja. Sokean tipun listalla oli lohta ja lohimajoneesia. Lohi oli siihen aikaan korkeintaan kerran vuodessa syötävä herkku. Yhtenä vuonna listassani luki: oliiveja. Jossain ulkomaalaisessa kirjassa ihmiset söivät sellaisia ja oli melkein kuin pieni matka syödä ulkomaalaisia ruokia. Olin nähnyt niitä kauppahallissa ja niin sain purkin vihreitä kivellisiä oliiveja. Mutta minkä makuisia - ihan hirveitä! Lennätin ne pettyneenä hankeen, lumen sulaessa niitä paljastui keväällä pihalta. Omituisia makumieltymyksiä ulkomaalaisilla.

Sisar sairastui jouluna ja nenästä tuli paljon verta. Jouduttiin oikein kutsumaan lääkärikin. Sisar kertoi luulleensa, että kuolee. Tutkivan journalistin viileydellä haastattelin häntä ja kysyin, mitä hän silloin ajatteli. - Että rikon kaikki joululahjani, ettet sinä saa niitä, kertoi sisar.

Nuorgamissa kuulemma nousee aurinko seuraavan kerran tammikuun puolessa välissä ja pimeältä tuntuu täälläkin. Myös kuvaannollisesti. Kaikki maailmalta tulevat uutisetkin ovat synkkiä. Ihan niin kuin kollektiivinen alitajunta röyhtäilisi jotain sappea.
Olen kirjoittanut postauksia muutamasta asiasta, mutta niistä tulee niin synkkiä, että mapitan ö:hön.
Siitä mistä ei voi puhua - tai mitä ei ainakaan hirvene panna julki, täytyisi kai vaieta.

Varasin kirjastosta Misha Glennyn McMafian ja aloin lukea. Se kertoo siitä, miten mafia hallitsee isoa osaa maailmasta, Balkania,Venäjää, Keski-Aasiaa, Etelä-Amerikkaa - 15-20% maailman taloudesta on mafian käsissä. Kirja onkin tässä mielentilassa piristävää luettavaa. Googlaan Glennyn nimellä ja löydän Marina Abramovicin  julman monologin Miten me tapamme rottia Balkanilla. Onko tässä kuva ihmisen luonnosta - ja tulevaisuudesta niukentuvissa oloissa? 

Ai niin - ostin kaksi euron pussia kukkasipuleita. Ilmastonmuutoksen ansiosta pääsen istuttamaan 50 helmihyasinttia ja 50 scillaa joulukuussa nurmikkoon! Vai olikohan tämä oikeastaan valoisampi loppunousu?

Löysin kirjastosta pienen filosofisen kirjan nimeltä Gud som haver barnen kär har du någon ull (Mark Levengood ja Unni Lindell, Pirat, 2003). Siellä on runsaasti luovia viisauksia, mutta minun suosikkini on tämä:

Naisena olemisesta on tullut paljon helpompaa. Ennen niitä poltettiin roviolla (oma käännös).
                                                                                                                          Benedicte, 5 v.

Niin että jotain suhteellisuutta valittamiseen.

Helsingissäkin on kunnon hanki. Sitä katsellessa olen ajatellut Miinä Äkkijyrkkää ja kyyttöjä, joiden olisi 1.1. 2009 lähdettävä Skatan tilalta. Kerrotaan, että muuta paikkaa ei ole löytynyt, joten hankeenko? Äärimmäisenä ratkaisuna voi olla lehmien lopetus. Nämä esi-isiämme vuosisatoja ravinneet eläimet ovat sitkeitä, mutta tuskin pärjäävät Suomen talvessa sentään ulkosalla. Sama koskenee emäntäänsä.
 
Emännällä on tunnetusti taiteilijatemperamentti, jolla byrokratiakuvioissa joutuu umpikujiin. Lasse Naukkarisen hienosta Miinavaara-filmistä sai jonkinnäköisen käsityksen aiheesta.  Mutta itse asia, ihmisen työn tärkeys, pitäisi nähdä sellaisen läpi.
Alkuperäiskarjat ovat minusta historiallisiin arvorakennuksiin rinnastettavia, eläviä muistomerkkejä menneisyydestä. Jotkut ihmiset, kuten Äkkijyrkkä, pitävät karjaa hengissä elämäntyönään ja pääosin omalla kustannuksellaan. Itse asiassa olemme moraalisesti velkaa näille ihmisille, tukea heitä kuuluisi eikä simputtaa. Ihmisten, jotka päätöksillään vievät elämisen mahdollisuudet näiltä ihmisiltä ja eläimiltä, täytyy mieleltään olla samaa joukkoa niiden kanssa, jotka tuikkaavat suojelurakennuksia tuleen.
Koskettavan kuvauksen Miinan merkityksestä muulle alkuperäiskarjaväelle googlasin Ilmari Majurin kotisivuilta. 

Äkkijyrkän töistä pidän erityisesti autonromuista tehdyistä peltiveistoksista. Eläinten tuntemus ja vivahteiden havainnointi tulee niissä erityisen upeasti näkyviin. Miten luontevan lehmämäisiin asentoihin Äkkijyrkkä on kokonaiset autonkoritkin saanut asettumaan!
Yleisönosastonkirjoituksissa taiteilijaa on hätistetty jonnekin Sonkajärven suuntaan. Ymmärrän, että taiteilija asuu mieluummin siellä, missä on taideyhteisökin on. Ja missä on vähemmän sellaista maaseudun ”yhteisöllisyyttä”, josta löytää hyytäviä esimerkkejä, kun googlaa alkuperäiskarjaihmisten nimillä ja lukee lehtijuttuja.
 
Ja mitä niin ihmeellistä Skatalle on suunnitteilla, että ainutlaatuinen karja ei voi jäädä maisemaa komistamaan? Asiaa koskeneessa nettikeskustelussa vasta-argumentit näyttivät tulleen lähinnä koiran ulkoiluttajilta ja harrastajakalastelijoilta, joiden piti kierrellä mielestään liikaa.
Muodollisestihan oikeuden päätös on olemassa. Ja ehkä kaupungilla on jotain suunnitelmia, joista ei vielä ole tietoa. Kuulin, että Miinan tukijat aikovat vielä vedota kaupunginvaltuustoon, että lehmät voisivat jäädä paikalle edes laidunkauteen asti.
Maatiaskanana olen tietysti maatiaislehmien puolella, Miinan lehmien ja myös vankiloiden lakkausten vuoksi uhattujen alkuperäisrotuisten lehmien. Oliko suunnitteilla mielenosoitus? Kanan sisäinen sotaratsu alkoi korskua eläimellisesti ja suunnitella mukaan menoa.

En pidä sateenvarjoista ja tunne on kai molemminpuolinen. Ne häipyvät aina kun silmä välttää. Jos pysyvät pidempään, niin sitten ne hajoavat.  Olen useampaan kertaan päättänyt, että tiemme eroavat lopullisesti.

Keväällä näin Kreutzbergin torilla hienon sadehatun, mutta muotikonsulttini sanoivat, etten pitäisi sellaista. Siinä oli isot lierit ja suuria mustan ja keltaisen kirjavia kukkia luonnonvalkoisella pohjalla. Olisin vaikka voinut pitääkin, ei sateessa kukaan jää tuijottamaan ketään. Jäi ostamatta se hattu, mutta sadehattuhan on periaatteessa ratkaisu! Ei varmaan häviä yhtä helpolla kuin sateenvarjo eikä repeä Helsingin tuulissa ja sitä voi käyttää myös kassi molemmissa käsissä!

Kun sateet alkoivat, aloin siis etsiä sadehattua. Kyselin lukuisista vaatekaupoista ja parista tavaratalostakin, sekä naisten- että urheiluosastolta, mutta eivät kai ole muotia. Pitäisi ruveta trendsetteriksi. Hatuntekijäksi minusta ei kuitenkaan ole. Käsityötaitoni rajoittuvat napinompeluun.
Lopulta hattu onneksi löytyi, sydvesti - paitsi että ainoa kooltaan sopiva oli liidunvalkoinen. Pari kokoa liian suuri sadeviittani on musta. Mutta itsehän sanoin, ettei kukaan jää sateessa tuijottamaan ketään.
Kun sateeseen lähtiessäni katson peiliin, kokonaisuus tuo etäisesti mieleen vanhan filmin jostain luostarikunnasta: iso musta kaapu ja valkoinen, leveäsiivekkeinen päähine. Näyttelikö Audrey Hepburn pääosaa? 

Rumdum  haastoi mukaan lainaamaan kehittyvien maiden ihmisille.Tadžikistanilainen hedelmä- ja vihanneskauppias,  viiden lapsen äiti Salomat sai minulta pienen summan lainaksi.

Piti surffata myös katsomassa, mitä maasta tiedetään. Yksi maailman köyhimmistä maista, sisällissodankin rampauttama. Kilpailevia islamilaisia puolueita. Seudun naisyrittäjien lainaperusteista kertovan jutun yhteydessä oli usein miehen kuva ja teksti: kuvassa hänen miehensä. Salomat oli kuvassa itse. Hän kertoi tarvitsevansa rahaa viinirypäleiden ja omenien ostoon. Hän ostaa tuotteitaan paikallisilta pienviljelijöiltä ja naapurimaan tukuista. Ruuan hinnan kallistuminen vaatii varmaan torikauppiaaltakin enemmän rahaa sisäänostoon.

Surffailtuaan tunsi käyneensä pienellä kaukomatkalla itsekin. Ja melkein kuin olisin mukana harjoittamassa hedelmäkauppaa Pamir-vuoriston katveessa. Suosittelen tällaista matkailua.