Kaivoin aikoinani suvun torpan pihalta tummanpunaisen varjoliljan sipulin ja sillä näytti olevan kyljessään toinenkin alku.
Olen varjellut kasvia kuin silmäterääni, ja kasvusto kukki viime vuonna komeampana kuin koskaan. Tänä vuonna poikasia oli niin  paljon, että siirtelin niitä jo toiseenkin paikkaan. Ja viitisentoista komeaa kukkavartta - kuvittelin jo, kuinka paljon siementä saisin niistä tänä vuonna!

Mutta kauhistus, kun eilen jouduin  kastelemaan kuivuuden vaivaamaa penkkiä, näin että liljojen lehdet olivat ruskistumassa  alhaalta päin ja kukkavarret kuihtumassa. Varmaan kuivuutta, ajattelin ja kastelin liljatkin varmuuden vuoksi, mutta päätin myös ruveta googlailemaan.
Löysin diagnoosin, joka varmistui, kun kaivoin yhden sipulin ylös: liljojen harmaahome, ei liljaripsiäinen, joka aiheuttaa myös samannäköistä vahinkoa. Mitään hometta tai harmaata ei näy - liljojen harmaahomeen oireisiin ne eivät kuulu. Sipulissa näytti vain olevan mätimisen oiretta.

Itusilmullisissa ruskoliljoissa, keisarinkruunuissa, vanhan itäsuomalaisen talon pihalta alun perin tuoduissa, on myös käynyt jokin kato. Liljakukot sain mielestäni hävitetyksi jo muutama vuosi sitten,  joten liljojen harmaahometta kai niilläkin. Etenkin kun samassa penkissä tiikerililjat näyttävät lisääntyvän - joku kertoi netissä, että ne säilyvät jostain syystä taudilta.
Kehottivat poistamaan kaikki ruskeat lehdet, ryhdynkin heti hommiin, koska huomenna häviän viikoksi Helsingin ja Tallinnan suuntiin.
Nämä vuosikymmeniä sinnitelleet maatiaiset on saatava säilymään!

Taas kerran onnittelen itseäni tästä netistä!

mm kertoi löytäneensä vanhoja tietoja kannakselaisperheestään googlaamalla. Sama täällä.

Pietarin ja Kannaksen matkan alla hain mummoni perheestä tietoja Hiskistä.
Jäin ihmettelemään, miten mummon isän ammatti oli muuttunut tehdastyöläiseksi, kun hän muutti Käkisalmen maalaiskunnassa olevaan Suotniemen kylään. Mitä ihmeen tehtaita voi 1800-luvulla olla pienessä kylässä? Googlasin ja löysin tiedon Suomen ensimmäisestä fajanssitehtaasta, joka toimi kylässä vuosina 1842-93.

Heikki Hyvönen näytti kirjoittaneen kirjan aiheesta; sellainen oli keväällä myyty Huuto-netissä.
Kirjastosta kirja löytyi. Luin sen ja katselin kuvia fajanssista ja keramiikasta, jota oli aikoinaan monissa suomalaisissa - ja venäläisissäkin - kodeissa, mutta nykyisin museoissakin aika vähän. Kirjaan liittyi luettelo kaikista tehtaassa työssä olleista. Siinä oli myös mummoni isän nimi ja tieto, että hän oli syntynyt Kiteellä 1843. Katsellut siis edellisessä postauksessa ihastelemaani Paasselkää toiselta laidalta.

Aiemmin kerroin, miten serkun 70 vuotta kadoksissa olleen isän kohtalo selvisi googlaamalla, kun nimi löytyi venäläisestä stalinismin uhrien luettelosta. Sivustolla oli myös hänen viimeisin osoitteensa Pietarissa. Paikalla näyttää olevan edelleenkin iso vanha talo, käymme siis katsomassa.

Äidin isän suvusta tiedän enemmän - Pietariinkin liittyen. Yksi esi-isistä oli kuudennusmiehenä Kuolemajärvellä 1700-luvun lopulla ja hänet lähetettiin Pietariin ostamaan Kuolemajärven kirkon uuteen tapuliin kelloa. Kirkon kassa oli tapulin rakentamisen ja varkauden jäljiltä aika vähissä.  Esi-isä oli aikaisemmin tehnyt Viipurin konsistoriin valituksen, että seurakunnan raha-arkussa ei ollut lain määräämää määrää lukkoja. Tieto ei kerro oliko lukot hankittu ja varkaus sattunut siitä huolimatta.
Mutta kaikesta päätellen tarkka esi-isä sai rahat riittämään Pietarissa. Hän palasi sieltä mukanaan "pieni kirkasääninen kello, joka palveli seurakuntaa vielä ennen viime sotaa ns. papinkellona". Erikseen pitäjän historiassa mainittiin, ettei kaupan päättämisessä  näytetä olleenkaan tarvitun litkoja(=voitelurahoja)!

Mahdammekohan pystyä olemaan yhtä tarkkoja?

Helleruokien parhaita ovat  kylmät sopat, liettualainen saltibarsciai ja bulgarialainen tarator. Taratorista jätän yleensä veden ja öljyn pois, mutta saksanpähkinää en koskaan, vaikka pähkinättömiäkin reseptejä löytyy.
Saltibarsciaista vasta monta versiota löytyykin, mutta tein omani samalla reseptillä kuin viime vuonnakin. 
Venäläisestä okruškasta olen syönyt kaljaan tehdyn version, josta en pitänyt.
Ja tietysti on hämäläinen talkkuna ja piimä. Sitä tarjosin kerran yhdelle ulkomaalaiselle tuttavalle, joka totesi, että hm, sement. Ja pakko tunnustaa: itsekin pidän tätä sementtimäistä enemmän virolaisesta talkkunasta kamasta. Se on suomalaista rapeampaa.

Katiskassa oli aamulla suutari, joten lämmintä ruokaakin voi olla pian listalla. Ei kyllä ihan heti. Aikaisemmin en ole uittanut suutareita päiväkaupalla puhtaassa vedessä mudanmaun poistamiseksi. En kyllä ole mitään häiritsevää mudanmakuakaan huomannut, mutta nyt kun on sisar vieraana, liottelen vieraskoreasti päivän.
Berliinin hienoissa kalakaupoissa karppeja - ja luultavasti suutareitakin - myytiin isoista akvaarioista, joista voi osoittaa omansa. Ihmiset uittelivat silti joulukarppejaan varmuuden vuoksi vielä pari päivää kylpyammeessa.
Olen savustanut ja paistanut suutaria uunissa, mainio siitä tulisi Karpfen blau-tapaan keitettynäkin. Sisar saa päättää.

Järvistä puheen ollen: sanoin meneväni juhannukseksi Suur-Saimaalle, mutta paikallista lehteä luettuani ymmärsin, että oikea termi olisikin Ylä-Saimaa. Kyllä Paasselän laidan saarista aukevat sellaiset näkymät, että ei niitä täällä koti-Hämeessä.  Menköön nyt vielä savolaisten maisemien kehuminenkin virolaisen talkkunan perään.

Eilisessä Hesarissa kerrottiin toimittajan epäonnisesta kaverista, joka yritti Pietariin, mutta juttu kaatui jo viisumianomukseen.  Kaikki takkusi ja passin kansikin oli naarmuinen. Onko joku joskus onnistunut todistettavasti matkustamaan Pietariin! oli loppuparahdus.
No me aiomme juurillemme matkaavan serkkuretkueen kanssa onnistua elokuussa. Jätin viisumianomukset viime viikolla Helsingissä käydessäni, matkatoimistovirkailija lupasi paikata pienet puutteet ja sanoi, että homma oli ok.

Anomuslomake ja ohjeet olivat kieltämättä tiukat ja lähiympäristö kertoi ystävällisesti erilaisia kaupunkilegendoja aiheesta.  Olin lähettänyt matkalaisille lomakkeet ja täyttöohjeet matkatoimiston sivuilta netin kautta ja hyvin meni.

Vanhimmalla serkulla ei ole nettiä, niin että käytin postia ja puhelinta eikä mennyt ihan täydellisesti. Ja serkku lähetti myös pyytämäni passikopion lisäksi alkuperäisen passin. Se oli hänen ainoa henkilöllisyystodistuksensa, joten hän pyysi sen mahdollisimman pian takaisin.
Ajattelevaisena ihmisenä päätin varmuuden vuoksi kirjata arvokkaan lähetyksen. Kun serkku meni hakemaan sitä postista - Lappeenrannassa - hänelle sanottiin, että henkilöllisyystodistus, olkaa hyvä. Serkku lupasi esittää sen,  jos antavat ensin avata kirjeen, koska se sisältää hänen ainoan henkilöllisyystodistuksensa. Postivirkailija mietti hetken, mutta suostui ja voi sitten loppujen lopuksi laittaa rastin ruutuun, että vastaanottajan henkilöllisyys oli todettu passilla.
Mietiskelen, olisiko joka paikassa oltu yhtä joustavia.

Passi ei ollut yhtään naarmuinen sen paremmin kuin omanikaan, joka onkin ihan tuliterä biometrinen. Sen mukana tuli tiheällä kirjoitetut ohjeet passin säilytyksestä. Sitä pitää mm. säilyttää viileässä paikassa kuumuudelta suojaten. Ilmat ovat passinsäilytyksen kannalta olleetkin aivan nappiin ja samanlaisia luvataan juhannukseksikin.

Aiomme passin kanssa ylihuomenna lähteä juhannukseksi Suur-Saimaalle yhden Nestorin mökille. Toivotan kaikille ennusteita parempia juhannussäitä - biometrisen passin omistajillekin, passinhan voi laittaa vaikka kylmälaukkuun!

Näin kun lupiinit ovat tulossa kukkaan, olen mietiskellyt kysymystä laajemminkin. Mikä on vieraslajin kriteeri. Meneekö jossain ajallinen raja?
Onko kuusi, tämä suomalaisen selluteollisuuden pitkäkuitunen herkku, vieraslaji? Se tuli mannerjään vetäydyttyä vasta koivun ja männyn perässä.
Tai pysytelläkseni edelleen kasveissa, näissä harmittomammissa luomakunnan edustajissa:  entä muinaistulokkaat, joita rautakauden ihminen kuljetti mukanaan? Nimikin jo sanoo, että ovat muualta tulleita vieraslajeja. Pölkkyruoho, hullukaali, tummatulitukka, huopakeltano, jänönapila - pitäisikö parturoida pois?

Ainakin ratakrassi, tämä liikenneväyläkasvi, on maahanmuuttaja.
Sitä ajattelin esittää, kun Helsinki jokunen vuosi sitten haki tunnuskasvia ja tunnuseläintä - en silloin tiennyt, että ratakrassikin oli tullut Turkuun ennen Helsinkiä. Jäi lähettämättä kortti, johon olin kirjoittanut:
Tunnuseläin: homo economicus, vaikuttanut seudun luontoon enemmän kuin mikään muu laji.
Tunnuskasvi: ratakrassi, viestii Helsingistä paikkana, jonne kaikki tiet vievät ja tuovat.
Vieraslaji Helsinginniemellähän kyllä on tuo ensimmäinenkin, muualta tuotu. Ulvilasta ja kauempaakin.

Miten vieraskasvien ja erilaisten eläinkunnan edustajien tuloa ja leviämistä olisi siis säänneltävä? Vai annetaanko kaikkien kukkien kukkia niin kuin aina ennenkin on tapahtunut?

Mietiskelee yksi, joka noudattaa eräänlaista keskitietä: pihallaan kukittaa pääasiassa maatiaisia, vaalii perinteisiä rikkakasveja kuten jauhosavikkaa kasvimaallaan, mutta monien eläinkunnan edustajien suhteen on avaramielisempi.