tiistai, 19. toukokuu 2015

"Olen siellä, missä tekin"

Olen vihdoinkin löytänyt Gogolin päällystakinperijän (ei siis manttelin-)!  Muistelen hakeneeni sellaista jostain kaksikymppisestä alkaen. Nabokov? Oleša? Tatjana Tolstaja? Ei, mutta Mihail Šiškin! Olen juuri lukenut Neidonhiuksen ja se on huikea. Kaikki osuu siinä täsmälleen paikoilleen niin kuin Gogolillakin. Gogolin tekstit ja hänen italialaisympäristönsäkin muuten vilahtelevat tekstissä.

Venäjänopettajani sanoi Šiškinistä, että ”vaikea” ja ensimmäinen reaktioni oli hämmästys. Mutta ymmärsin kyllä, että jos odottaa juonikertomuksia, Šiškin hämmentää. Hänen tarinansa ovat ns. moniäänisiä. Niissä puhuvat monet henkilöt, tulkin kääntämät venäjänkieliset turvapaikanhakijat Sveitsissä, tulkin aikoinaan tuntemat henkilöt ja vieläkin kaukaisemmat venäläiset. Lopulta on kuitenkin kysymys kirjailijan ja lukijan välisistä viesteistä. Olen siellä, missä tekin.

Yksi Neidonhiuksessa pistäytyvistä henkilöistä selittää, miksi hän siteeraa Xenofonia, jonka kirjoituksista on aikaa kolmatta tuhatta vuotta. Kuvitelkaa mikä määrä ihmisiä on tällä välin luikahtanut pois (niin hän sanoi, luikahtanut, miten epämiellyttävä sana), mutta nuo kreikkalaiset ovat säilyneet, koska hän kirjoitti heidät muistiin. Šiškin kirjoittaa venäläisiä muistiin, enimmäkseen venäläisten elämän armottomuutta ja julmuutta, mutta myös onnellisia hetkiä. Ja miten! 

Erno Paasilinna sanoi, että hyvä kirjallisuus todentaa lukijan kokemuksen. Sellaisia paikoilleen loksahduksia huomaa löytävänsä lähes joka sivulta. Pieniä asioita, paralleelejä, jotka on ilmaistu niin tarkasti, että ne tunnistaa heti omiksi kokemuksikseen. Tie keikuttaa lanteitaan. Muurahaiset ryömivät jo pitkin sivua kuin irronneet kirjaimet. Tosin jää miettimään, kokeeko ne vasta nyt luettuaan niiden täsmällisen ilmaisun.

Vappu Orlovin käännös tekee elämyksen mahdolliseksi. Hän itse suhtautuu FB-kehuihin vaatimattomasti, mutta kirja on tosiaan ”kirjoitettu suomeksi” niin kuin Šiškin sanoo. Se onkin tärkeää. Yritin lukea toista nykyvenäläistä kirjaa, jonka teksti kyllä onkin varmaan mahdoton suomentaa, mutta suomennos ei jotenkin asettunut tekstin päälle. Tuntui kuin joutuisi lukemaan häiritsevää kaksoiskirjoitusta, ja lopetin.

Kupolit kimaltelevat

Olen tehnyt serkkua varten kuvitettua tarinaa hänen isänsä viimeisistä maisemista, käynyt Pietarissa kävelemässä hänen työmatkansa. Juuri kun hän oli kääntymässä työpaikkansa portille, näin hänen katsovan Nevan vastarannalle. Siellä paistoivat nyt kultaiset kupolit – paistoivatko silloinkin? Eivät. Vastarannalla oleva luostari oli lopetettu ja 30-luvun alussa sitkeimmin paikalla pysyneet munkit oli viety leireihin. Tämäkin pieni yksityiskohta oli osa julmuuden historiaa. Nyt paikalle oli rakennettu Marian Taivaaseenastumisen kirkko, jonka kupolit siellä kimaltelivat.

Pian matkalta palattuani kävin katsomassa Andrej Zvjagintsevin Leviatanin. Se päättyi myös kupoleihin rannalla. Ortodoksikirkon tukema korruptoitunut yhteisö oli murskannut paikan omistaneen miehen ja ominut tontin. Itku pääsi tätä jatkumoa ajatellessa. Lopulta huomasin, että olin viimeinen Maximin salissa, josta ”liike-elämän vaatimukset” myös kohta tekevät historiaa.

Blogilista lopettaa ja se on minullekin lisäsyy poistua takavasemmalle. Motivaatio on huvennut. Mutta kiitoksia menneistä ajoista kävijöille ja muille asianosaisille!

PS 21.5.

Maximin kävikin sitten ilmeisesti hyvin.

 

maanantai, 30. maaliskuu 2015

Pietarin tiellä

Näin kun lähimuisti lyhenee, ihmisestä tulee ikuinen aloittelija. Kaikki pitää opetella uudestaan, kun ei muista, miten jonkin homman viime kerralla hoiti.  Jatkuvalla aloittelijalla voisi periaatteessa olla vähemmän ennakkoluuloja ja hän voisi keksiä uusia luovia ratkaisuja. Periaatteessa, käytännössä harvemmin. Käytännössä aika tuntuu haaskaantuvan siihen, että kertaalleen keksitty pitää jatkuvasti keksiä uudestaan. Tämä havainnollistuu, kun pitäisi opetella uuden puhelimen käyttö tai päivittää läppärin tietoturva.

Ja maailmahan tuntuu menevän koko ajan huonompaan suuntaan muutenkin. Itseään voi rauhoittaa sillä, että käsitys kuuluu meidän vanhojen ihmisten toimenkuvaan.  Vastareaktiona sitä silti hakeutuu vanhojen asioiden pariin – jonkinlaisena yrityksenä löytää nykymaailman asioille selityksiä ja vastaavuuksia kaukaa. Todellisuuden paoksikin sitä voisi kutsua.

Todellisuuden pakoni on kohdistunut viime aikoina vanhaan Pietariin. Erityisesti osoitteeseen, jossa tuntuu jatkuvasti asuneen väärinajattelevia ihmisiä. Ensimmäiseltä leikattiin kieli ja hänet ruoskittiin ennen kuin hänet lähetettiin Siperiaan, sittemmin paikalle nousi vankila, jossa poliittisia vankeja on pidetty useampaan otteeseen. Mies, joka 1920-luvulla kuvasi paikkaa hiilipiirroksin, katosi vuonna 1937, hänen töitään takavarikoitiin ja niitäkin katosi. 1937 asui osoitteessa myös mies, jonka kohtalo minulle selvisi vasta 70 vuotta myöhemmin. Osoitteen perinteiden mukaan hänetkin vangittiin 1937 ja ammuttiin vakoilijana ennen vuoden loppua.

Kun piti hakea tähän kuvaksi yksi em. hiilipiirroksista, googlasin talon nimeä hajamielisyyttäni latinalaisilla kirjaimilla – aiemmin kyrillisillä. Löysin yllätyksekseni kirjan A Russian comedy of errors, with other stories and sketches of Russian life. Se julkaistiin New Yorkissa vuonna 1915 ja on luettavissa täällä internetissä Microsoftin digitoimana. Vielä en tiedä, miten osoite tarinaan liittyy, alku ainakin on jännittävä.

 Mutta tässä 1937 pidätetyn taiteilijan I.I. Vaulinin hiilipiirros sarjasta Liettuan linna 1920-luvulta:

Vaulin_Litovsky_Castle_5_1920s.jpg

Ehkä ennen ei sittenkään ollut paremmin...

keskiviikko, 18. helmikuu 2015

Tirkistys uuteen maailmaan

Kolme uutisaihetta on pannut miettimään suhdetta lapsenlapsiin ja tulevaisuuteen: lasten ja nuorten tietokone- ja ruutukäyttäytymistä koskevat jutut,  juttu yhtenäiskulttuurin korvautumisesta sukupolviajattelulla ja Ylen toimittajien käynti Pietarin trollitehtaalla.

Sukupolvikuilu repeää

Kun vähän aikaa sitten soitin tyttärelle, puhelimesta kuului ensimmäiseksi pettynyt parkaisu. Pikkuveli, 2 v, oli ollut pelaamassa äidin puhelimella, kun äiti otti sen kesken pelin vastatakseen. Kulkuneuvoissa lapset saadaan hiljaisiksi, kun vanhemmat antavat puhelimensa rattaissa istuville lapsilleen. Ne, joilla ei ole lapsia mukana, räpläävät kaiken aikaa itse puhelimiaan ja tablettejaan. Facebookista ja twitteristä ei saa irrota hetkeksikään. Virtuaalitodellisuus on syönyt reaalitodellisuuden ja usein mieleen tulee Bradburyn Fahrenheit 451:n näkymät – dystopiat, jotka alkavat yhä enemmän olla todellisuutta. Lapset uivat tähän maailmaan luontevasti.

Näin toisen ajan lapselle meno näyttää vuosi vuodelta käyvän vieraammaksi. Viestinnän professori Mikko Lehtonen sanoi oppilaistaan kertoessaan sen, mitä minäkin pelkään: sukupolvikuilu minun ja lastenlasten välillä voi revetä vieläkin suuremmaksi kuin omani isovanhempieni  kanssa.

Älypuhelimeni hajosi muutama kuukausi takuuajan jälkeen ja otin tilalle vanhan, minulle ihan riittävän älykkään,  kun sillä voi soittaa, lähetellä viestejä ja käyttää herätyskellona ja laskimena. Luen sähköpostini ja uutiseni koneelta ja yleensä vain aamupäivisin. Muihin sosiaalisiin medioihin kuin tähän Blogistaniin liittyminen on jäänyt – ilmeisesti ei vain iän, vaan myös mielenlaadun puolesta. En ole erityisen seurallinen. Asiat kiinnostavat enemmän kuin ihmiset. Olen siis aivan syrjäytynyt.

Peruskoulu parasta maanpuolustusta

Joskus varmaankin 50 vuotta sitten oli kimppakämppäämme kokoontunut joukko ihmisiä. Kustannuspolitiikka tuli puheeksi ja joku sanoi: kaikki kirjoitetut romaanit pitäisi julkaista. Syntyi hiljaisuus, sitten yleistä naurua ja joku toinen sanoi: älytön ajatus. Minä: eikun illan älykkäin ajatus. Olin sitä mieltä, että todellista demokratiaa olisi, jos ihmisen ja tekstin välissä ei olisi ketään; jokainen voisi omalta kohdaltaan päättää, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Tiettyjä käytännön esteitä tosin oli silloin. Nyt ei enää ole: kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa netissä. Mutta onko se pelkästään hyvä? Millä esimerkiksi erottaa totuuden valheesta?

Tosinhan sama ongelma on aina kanssakäymisessä – tapahtui se paperilla tai fyysisesti. Mutta erityisesti siellä missä nimettömät – kuten nyt vaikka minä tässä – lausuvat mielipiteitä, trollauksen ja valehtelun mahdollisuus on iso.

YLE:n sivuilla oli mielenkiintoinen juttu venäläisestä trollitehtaasta ja luin sen linkistä myös Novaja Gazetan toimittajan kokemuksista. Illan Kioskin aiheesta aion katsoa tv-kakkoselta klo 19.30

Valtioneuvoston viestintäjohtaja Markku Mannila sanoi minusta jutussa tärkeän ajatuksen."Pitkässä juoksussa hyvä peruskoulu on parasta maanpuolustusta: että väki oppii lukemaan mediaa kriittisesti ja ymmärtää, mikä on mahdollista ja mikä ei."

Ja ehkä lapsenlapsiakin joskus tulevaisuudessa alkavat kiinnostavat isovanhempien ajat, kohtalot ja ajatukset niin kuin minua nyt omien isovanhempien. Lapsenlapsille aineistoa on netinkin ansiosta enemmän kuin minulla.

Luettua:

Max Engman: Pietarinsuomalaiset, WSOY, 2004

Olen osin Pietarissa piikoneen mummon jäljillä, mutta myös kaupungin ja sen kautta Suomen historian jäljillä. Pietarin olemassaolohan on tärkein Suomen historiaan vaikuttanut geopoliittinen fakta sitten kaupungin perustamisen. Todella mielenkiintoinen kirja, paljon taustatyötä, hienot henkilö- ja lähdeluettelot, joiden kautta voi hankkia lisää luettavaa aiheesta!

Selityksen saa mielestäni mm. kannakselaisten iloinen mielenlaatu: ei tarvinnut jäädä soisen ja hallaisen maan varaan, Pietarin ansiosta oli mahdollisuus lukuisiin tuottaviin sivuelinkeinoihin ja palkatkin Pietarissa olivat toista kuin kanta-Suomessa. Puhumattakaan pietarilaisesta elämänmenosta. Tähän tekee mieli silti laittaa äidiltä kuultu repliikki pietarilaiskahvilassa herkkuja nauttineelta kannakselaisukolta, jolla oli isänmaallista kriittisyyttä: ”Mitä nää Vennään vehnäset – ko haukkajaap, nii hiukset löyhähtäät. A mei akka ko leipoo, nii se on ko tinnaa!”

Jukka Parkkari: Putin, Vladimir Putin, Arktinen Banaani, 2014

Agenttiromaani ajalta, jolloin Putinista ruvettiin tekemään maan johtajaa ja venäläiset alkoivat ostaa maa-alueita suomalaisten sotilaskohteiden ympäriltä.  Viihdyttävää luettavaa, vaikka ei ihan viiden tähden laatua.

perjantai, 6. helmikuu 2015

Jotain tässä on takana

Suomi on ainoa maa, jossa tieto ruuan hinnanalennuksista nostattaa keskustelun huijauksesta. Näin tviittasi joku, kun asiasta aikanaan keskusteltiin A-studiossa. Nauratti, vaikka itsekin olin kiukutellut aiheesta. Että hinnanalennukset keskitettiin isoihin automarketeihin eikä minun lähi-alepoihini tai kirkonkylän S-marketeihin. S-marketeille ei kirkonkylien ainoina kauppoina ole kilpailua ja me alepojen jalankulkija-asiakkaat emme osta paljoa, vain sen verran, minkä jaksamme kantaa ja kulloinkin välttämättä tarvitsemme. Tämän  tiesin ja kerroin ääneen.

Sitä paitsi halpuutetut tuotteet ovat sellaisia, etten niitä syö, eineksiä, limuja ja maustettuja jugurtteja. Juustotkin niitä mauttomia, joita Putin ei enää anna tuoda. Ystävätär valitti, ettei kalliita gluteenittomia tuotteita saa edelleenkään alennettuina. No, gluteenittomia tuotteitakin on nyt alennettu.  Ehkä myös joitakin syömiäni tuotteita – totta puhuen en oikein ole selvillä, mitä mikin maksaa. En ole voinut asettua missään vaaleissakaan ehdolle, koska en tiedä, mitä maitolitra maksaa.

Ja nyt epäilen yhtä tulossa olevaa uutta ongelmaa. Olen rakastanut K-ryhmän suurliikeketjun mainoksia vähintäänkin yhtä paljon kuin Hesarin talousjohtaja. Lakanakokoisista mainosliitteistä saa mainioita bioroskapusseja. Nyt olen ollut panevinani merkille, että myös tältä ketjulta on alkanut tulla enenevässä määrin tabloid-sivun kokoisia mainoksia. Sitä se kilpailu teettää.

7.2.

Yritin satirisoida meitä, jotka jatkuvasti löydämme kaikkialta taka-ajatuksia. Aina joku panee paremmaksi.

Luettua:

Christian Sundgren ja Elna Schdanoff: Kirjeitä Siperiasta, Shildts, 2007.

Merkillinen kohtalo. Suurruhtinaskunnan aikaan Venäjää teollistaneen suomenruotsalaissuvun jälkeläisistä yksi jäi Neuvostoliittoon ja koki sen mitä miljoonat sen maan kansalaiset: vankilat, leirit, karkotuksen.  Varakas perhe – omisti mm. aikoinaan Tamminiemen - oli hajonnut eri puolille ja yhteydet olivat katkenneet vuosikymmeniksi. Hruštševin aikaisen suojasään aikana yksi kirje Moskovasta löysi veljen Suomessa ja vaiheiden jälkeen Elna Schdanoffkin pääsi Suomeen 1954.

Veljenpoika, toimittaja Christian Sungdren, kokosi tädin merkinnöistä kirjan ja täydensi omalla aineistollaan. Hän katui ja harmitteli sitä, että aineisto olisi voinut nyt olla laajempikin, jos hän olisi ottanut aikoinaan esiin mikrofonin tai muistilehtiön. En halua pyydellä anteeksi, mutta Elna ei sopinut radikaaliin nuoruuteeni.  Halusin puhua kansainvälisestä solidaarisuudesta, en Stalinin keskitysleireistä, hän kirjoitti. Ei ihan vierasta. Mutta se oli sitä aikaa, eikä juttua olisi saanut Suomessa julkaistuksi ennen Elnan kuolemaa – 1977 – kun se ei kelvannut Ylen ohjelman aiheeksi vielä 80-luvullakaan. 

Jos aika ja paikka kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti lukea!

lauantai, 24. tammikuu 2015

Kun päivä painuu pilveen niin varjo katoaa

Suomen Kuvalehdessä on niin hieno juttu Jaakko Niemelän ja Helena Hietasen näyttelystä, jonka avajaisissa olin eilen, niin että mitäpä minä paljoakaan lisäilemään.

Valo ja varjo – ne ovat kiehtovaa materiaalia, yhtä tilapäistä ja katoavaa kuin me katselijat itsekin. Kun valo sammuu, varjokin häviää – kokemus jää, muisto ja ehkä valokuva hetkestä, vaikkapa täällä netissä. Hietasella ja Niemelällä myös Chaos & Beauty-näyttelyn teemat liittyvät katoavaisuuteen.

Taiteenharrastajat, taiteilijat ja museoihmiset puhuvat nykyisin usein siitä, mihin me oikein joudumme taideteosten kanssa. Sanotaan, että maailman kaikkien aikojen taiteilijoista suurin osa elää juuri nyt ja tekee kaiken aikaa töitä, joille alkaa olla vaikea löytää sijoituspaikkoja.  Mutta kun valo sammuu, se oli siinä niin kuin Maria Wirkkalan Turun vanhan akatemian muistomerkki. Miten hieno juttu: vain kuparirengas, johon osuu heijastus, kun tiettyyn ikkunaan syttyy valo! Innostuin ajatuksesta.

Jokin synkronistinen tekijä palkitsi minut innostuksestani Suomen taideyhdistyksen arpajaisissa Jaakko Niemelän veistoksella. Se on ollut paikalla, jossa valkoiseen seinään syntyy varjoja lampun palaessa, muutoin teos erottuu huonosti. Maalasin veistoksen alle okran suorakaiteen – näkyy, mutta liekö väkivaltaa teosta kohtaan.

Luettua: Paremman väen remes

Näin luonnehdin Finlandia-voittajaa, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät-romaania Iineksen Einesbaarissa. Sitä pidettiin hyvänä otsikkona, joten olkoon siis. Pidin kirjasta – en ns. kaunokirjallisien ansioiden takia, vaan tarinasta ja sen ansioista olevan ja tulevan maailmanmenon kuvauksessa ja analysoinnissa. Kirja antaa melko hyytävän kuvan siitä, miten kylmäverisesti meitä voidaan manipuloida, jos se on tarpeen suuryrityksille, ja miten yritykset, poliitikot ja instituutiot ovat sidoksissa toisiinsa. Kirja keikkuu todellisuuden ja dystopian rajoilla. Juuri siihen ja dekkarimaiseen rakenteeseen sen koukuttavuus perustuu. 

Pidän myös Remeksen kirjoista samasta syystä, mutta onhan Valtosen kirja kunnianhimoisempi - mm. ihmiskuvauksen osalta. Se tuo mieleen Jonathan Franzenin Vapauden, liberaalin amerikkalaisen elämäntavan eepoksen. Valtosen kieltä on arvosteltu. Alkuodotus itselläkin oli, että neurotieteilijä olisi esittänyt jotain uutta ihmisten mielenliikkeiden kuvauksessa. Mutta ei se olisi istunut tähän perinteisesti kuvattuun tarinaan.

Suosittelen ilman muuta, samoin tuota Einesbaarin keskustelua.

Luvun alla: Judith Schalansky: Kirahvin kaula

Puiden lehtiä syövän kirahvin kaula on venynyt evoluutiossa. Kaulan pituuden vuoksi kirahvin aivot ja sydän ovat kaukana toisistaan, kuten kirjailija kirjansa nimeä selitti. Koillissaksalaisen Darwinin lyseon biologian opettajan Inge Lohmarkin sydämestä ja aivoista voisi sanoa samaa, paitsi että hän on muuttunut opettamansa aineen ja aikansa ja paikkansa näköiseksi lyhyemmässä aikaa, ihmisiässä.

Schalansky on varsinainen tyyliniekka kuvatessaan maailmaa ja ihmisiä tiukan, illuusiottoman, kolkkoa huumoria harrastavan ikääntyvän naisen näkökulmasta. Samaa tiukkaa asiallisuutta, joka on kääntymässä outoudessaan koomiseksi, on myös Schalanskyn kuvituksessa. Hän on ammatiltaan graafinen suunnittelija ja edellisellä kirjallaan voittanut Saksan kaunein kirja-palkinnon.