- Onko sun mielestä aurinko ollut kummallisen pitkään tossa samassa paikassa?  Jos maa lakkaa pyörimästä, niin aurinko paistaa tähän koko ajan, yötä ei tule ollenkaan ja me kärvennytään hengiltä, minä visioin.
- On se kyllä ollut tossa pitkään, myönsi Lassekin.

Maailmanloppu, sitä se nyt sitten oli. Istuimme vuoreen vievän polun laidalla ja katselimme pellolle, jonka yläpuolelle aurinko oli pysähtynyt. Ilma värähteli kaukaisuudessa. Panin silmät kiinni, mutta oranssin silmäsumun läpikin sinipunainen auringon jälkikuva jatkoi paistamistaan.

Se oli virhearvio - ei kylläkään ikimuistoinen sen takia, että se olisi ollut ainoa tai viimeinen virhearvioni. Vain yksi niitä hetkiä, jotka jostain syystä jäävät mieleen; niin kuin että näkee itsensä nousemassa tiettyä mäkeä tai katsomassa katulampun seinälle heijastamaa pitsiverhojen kuviota ja muistaa, mitä juuri sillä hetkellä ajatteli.

Sen hetken jälkeen maa on jatkanut pyörimistä akselinsa ympäri ainakin runsaat puoli vuosisataa.

Lasse ei näitä kaikki vuosia ole enää päässyt toteamaan.
Minulla oli kesäleikkikavereina viisi poikaa. Meillä oli jatkuvasti meneillään kesäolympialaiset, porukasta oli saatu kokoon kolme kilpailevaa urheiluseuraa, kun yksi satunnainen ulkojäsenkin otettiin huomioon. Seppo voitti yleensä heittolajit, minä korkeushypyn, mutta muissa lajeissa oli hajontaa. Olimme myös inkkareita, kätkimme pahvirahoja sekä kätköpaikalle opastavia karttoja ja toimitimme lehteä - lehtimiesurani alkoi heti päätoimittajuudella.

Nyt porukasta kolme on kuollut - viime kädessä siihen, mistä Majakovski kirjoitti, että se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin ikävään kuoleminen.
Ne kolme olivat ne menestyneimmät - meidän vähemmän menestyneiden oli kai helpompi niellä pettymykset ja menetykset kuivina tai ainakin vähemmällä lantringilla. Ehkä olimme saaneet enemmän harjoitusta matkan varrella.

Me loput kolme näemme taas kesällä - toivottavasti. Yhdelle on tehty ohitusleikkaus ja toisenkin haki sydänhelikopteri kesällä hillasuolta. Minä olen tervein, jään luultavasti viimeisimpänä muistelemaan yhteisiä aikoja - sikäli kun mitään muistan.

Toivottavasti pojat ottavat varmuuden vuoksi sikaflunssarokotuksen. Minäkin otan nyt kun terveiden vanhojen ihmisten rokotukset alkavat - heti kun saan sairausvakuutuskortin. En ole koskaan aikaisemmin ottanut flunssarokotuksia, mutta nyt otan senkin takia, että minusta on pian tulossa mummo, enkä halua riskeerata kenenkään lähipiirissä olevan ison tai pienen terveyttä tartunnan mahdollisuudella.

Selvisin lompakon menetyksestä lähes pelkällä säikähdyksellä, kuten uuden avainlukulistan saatuani totesin. Mutta tulipahan testatuksi erilaisia palveluja.

Sulkuturvan palvelut ovat ilmeisesti pelanneet, sieltä on soitettu parikin kertaa ja kerrottu korttien myöntäjien viestejä. Kiitos.
Uuden biometrisen passin sain alle viikossa - poliisikanslian ystävällisen virkailijan selvityksen jälkeen totesin, että nopeuden ja hinnan puolesta se oli paras ratkaisu henkilötodistukseksi. Tiedotkin olivat valmiina olemassa, vain valokuva ja sormenjäljet tarvittiin. Kiitos.  
Pankki oli sulkenut Visan ja nettipankin, uuden Visan sain myös alle viikossa ja tunnusluvutkin kai tulevat pian, kiitos.
Vävy toi Helsinkiin töihin tulleessaan rahaa, jolla pärjään vieläkin, kiitos.
Kortteja Sulkuturvalle luetellessani unohdin työeläkekortin ja laitoin siksi illalla nettiviestin työeläkeyhtiöön. Vastaus tuli heti seuraavana aamuna, uusi kortti on tulossa, kiitos.
Samoin Kela-kortti ja Eurooppalainen sairaanhoitokortti ovat tulossa, kiitos.
Kirjastokortin sain heti, kun oli passi, jolla voin todistaa henkilöllisyyteni, kiitos.

Näin erinomaisista palveluista sitä mielellään vähän maksaakin. Vaikka Sulkuturvan kohtuullista vuosimaksua lukuun ottamatta kaikki muu oli ilmaista paitsi passi.
 
Ja kiitos myös taskuvarkaalle, että ei vienyt takin taskusta kausilippua, perstaskusta puhelinta eikä repun sivutaskusta avaimia. Pääsin kotiini ja pystyin soittelemaan.

Rahaa ei mennyt muuta kuin käteinen - alle kolmekymppiä. Olin jo päättänyt ajatella mahdollisista menetyksistä, että  ne olisivat henkilökohtainen panokseni Euroopan sisäisen elintasokuilun kuromiseksi. Kuvittelin, että jossain istuisi perhe kukkuraiset lautaset edessään ja lasten vatsat laulaisivat kauniisti niin kuin Diktoniuksen runossa. Mutta ei tuolla summalla.

Julkistan omakuvani

Olen äheltänyt vaatimattomilla taidoillani blogin ulkoasun kanssa  ja laittanut oman kuvanikin tähän. Olen tuo vaaleaverikkö tuossa sillankorvalla ja tuon pellon laidalla, josta torppariesi-isät tulivat niukkaa leipäänsä repimään joskus vähän yli 200 vuotta sitten. Ei taida oikein näkyä, mutta näkyvätpä jyvät ja vainiot, joiden tuleentumista pääsen ihailemaan kesäisin, vaikka vieraat niitä viljelevätkin. 

Minäkin olen sitten päässyt lompakostani, kaikista mahdollisista korteistani ja passistani tungoksessa.

Helsingin keskustan tungoksista on varoiteltu ja olen yrittänyt olla tarkkana, mutta nyt tarkkaavaisuus herpaantui.
Olin menossa katsomaan DocPoint-filmiä, joka näytti olevan erityisen suosittu, elokuvateatterin aulassa oli valtava tungos. Kaivoin esiin lompakon ja silmälasikotelon, otin silmälasit ja etsin viiden lipun joukosta sen oikean. Taitoin lompakon ja pudotin reppuun, laitoin silmälasit koteloon ja pudotin senkin reppuun. Lattialta kuului kolahdus - miten ihmeessä silmälasikoteloni putosi lattialle, vaikka pudotin sen reppuun?  Kai se meni repun sivu, ajattelin, poimin kotelon lattialta ja pudotin uudestaan reppuun.

Jos olisin ollut viisaampi, olisin ihmetellyt pidempään. Ehkä tarkistanut asiaa ja huomannut, että joku oli ilmeisesti vetänyt repustani toisen puolen vetoketjun auki. Eikä ihan muuten vain. Vaan ottaakseen sieltä lompakon.
Mutta en ollut niin nokkela, katsoin filmin ja nautin. Sen jälkeen päätin pistäytyä kaupassa ennen kotiin menoa, mutta kassalla huomasin, että minulla ei ole lompakkoa!
Palasin nopeasti teatterille, mutta eihän lompakko siellä ollut.

Onnekseni olen ostanut palvelun, johon tällaisissa tilanteissa voi soittaa. Soitin ja luettelin kaiken, mitä lompakossa oli ja korttien ja dokumenttien kuolettaminen alkoi saman tien.
Ensi viikko kai näyttää, millaiset ovat menetykset.

Tämä näin muistutuksena, etteivät tällaiset asiat tapahdu aina jollekin muulle, vaan joskus ihan juuri itselle.

90-luvulla työelämäseminaareihin haalittiin luennoitsijoita erilaisilta, ei niin kiinteästi työelämään liittyviltä aloilta. Jääkiekkovalmentajia, vuoristokiipeilijöitä, ns. new age -väkeä.
Yhdellä kurssilla luennoija jakoi ihmiselämän seitsemänvuotisjaksoihin. Jokaisessa niistä ihmiselle oli annettu jokin tietty asia opittavaksi, hän sanoi. Viimeisessä, 42-49-ikävuosien välisessä, se oli luopumisen opettelu, joka olikin sitten pääsisältö myös kaikissa seuraavissa. Minulta, mielestäni vireältä ja työssä, kotona ja muuallakin kovasti työllistetyltä viisikymppiseltä pääsi naurahdus.  Mies katsoi minua kysyvän näköisenä.
- Tuon on varmaan keksinyt joku nelikymppinen mies, minä sanoin. Hän myönsi, että hän sen oli keksinyt  ja hän oli nelikymppinen. En ole varma, ymmärsikö hän pointtini, muut kurssilaiset näyttivät ymmärtävän.

Nykymaailmanaikaan yli nelikymppisten houkutteleminen luovuttamaan kuulostaa oudolta, mutta niihin aikoihin ihmisiä työnnettiin rakennemuutoksen nimissä pois työelämästä erilaisilla järjestelyillä.
 
Ei enää ihan uudenveroinen

Nyt noin viisitoista vuotta myöhemmin ja eläkeläisena alan vähitellen pitää yhä enemmän luopumisen ajatuksista. Olen viimeaikoina hokenut Nerudan säettä siitä, että "taistelu on jakanut vasaransa uusiin väkevämpiin käsiin."  Jostain syystä vasara ei kuitenkaan aina oikein tunnu irtoavan kädestä tai palaa vähän ajan kuluttua bumerangina takaisin.

Kaikilla työikäisillä on niin kiire, että eläkeläinen on haluttu toimija järjestöissä, taloyhtiöissä jne. Eläkeläisellähän on aikaa. Se on terve, käveleekin rivakasti ja vaikuttaa äkkiä katsoen täyspäiseltä, joten varmaan se hoitaa kaiken sen, mitä muut eivät ehdi. Mitä on aika lailla. Huomaan, että tässä tilanteessa olen ottanut vastaan ns. haasteita, joista selviäminen vaatii vähän liikaa, kun pää ja muukin ruumis alkavat pettää.
Kun nivelrikkosia käsiä koettelevien kassien kanssa lähden järjestelemään esittelyä, huomaan puolessa välissä matkaa, että kulkuluvat ovat jääneet kotiin. Onneksi puolimatkassa on kauppakeskus, jonka lokeroihin kassit voi jättää siksi aikaa, kun palaa bussilla kotiin hakemaan kulkulupia. Menee kiireeksi.

Asioita pysyy mielessä kerrallaan vain pari, teen kyllä muistilappuja, mutta mihin ihmeeseen ne joutuvat? Varmaan samaan paikkaan kuin muutkin tärkeät paperit. Myös nimet ja sanat unohtuvat, ihmisten kasvoissa on kyllä jotain tuttua, mutta mistä tuttua? Kirjoitetun jutun asioita pitää tarkistaa päiväkaupalla, silti jutun lähdettyä eetteriin siitä löytyy kauhea virhe ja pitää sählätä lisää. Ja aiheuttaa lisätöitä kiireisille työllisille.

Työvoimapula uhannut maailmansivu

Tämä eläkeiän pidentämiskeskustelu on saanut minut muistelemaan, että muutaman vuoden päästä uhkaavasta isosta työvoimapulasta alettiin puhua jo 60-luvulla. Jostain syystä se on jäänyt tulematta, mutta ongelmana on kautta vuosikymmenien ollut työttömyys. Ja erityisen ikävää, että usein nuorisotyöttömyys.

Muistelen myös, miten yhden vuosikymmeniä alalla olleen esimiehen eläkkeellelähtö ajattelutti etukäteen. Kyllä olette vaikeuksissa, kun sen mukana menee sellainen vuosikymmenien tietotaito, jota kellään nuoremmista ei ole,  pelottelivat monet - itsekin tosin siitä vanhemmasta päästä.  Mitään ongelmaa ei kuitenkaan syntynyt ja selvittiin kummasti niillä tietotaidoilla, joita jälkeen jäävillä oli. Kun toimintaympäristökin muuttui kaiken aikaa.

On tietysti monia lähes uudenveroisia eläkeikäisiä, jotka haluavat jatkaa töissä. Toivotan sellaisille kaikkea hyvää samalla kun itse olen vähentämässä vapaaehtoisjuttujani.

 Sofiassa asuvalta ystävättäreltä tuli kirje. Hän kauhistelee ottaneensa uudenvuoden vastaan kotona ja yksin. Viime vuonna hän osti ystävättärensä kanssa kalliin illalliskortin siihen hienoon hotelliin, jossa aina ennen ex-miehen (viimeisen, ehkä toiseksi viimeisenkin, tuskin ensimmäisen) ja ystävien kanssa juhli. Hotellin kaikissa neljässä ravintolassa oli aikoinaan jatkuvasti erilaista ohjelmaa, musiikkia, villiä tanssia, ihmiset kulkivat ravintolasta ja pöydästä toiseen ja ihanaa oli. Mutta viime vuonna: ei mitään, hiljaista, rauhallista, yksi ainoa ohjelma, hidasta tanssia - ikävystyivät melkein kuoliaiksi, vaikka illalliskortti oli maksanut 200 levaa! (= n. 100 euroa,  keskipalkka maassa vähän alle 300 euroa). Siksi hän nyt jäi kotiin.

Voin keksiä ainakin pari selitystä. Ehkä muutkin olivat vakioasiakkaita, joille kaikille oli tapahtunut viimeisen 40 vuoden aikana jotain, mikä pani tanssimaan vain hitaita.
Ehkä ne ihmiset, jotka pystyivät tanssimaan villisti, menivät muualle, jossa sen voi tehdä halvemmalla.

Tuli mieleen toinen tuttavan tuttava, joka sanoi, että latinalaiset miehet eivät enää ole sellaisia gentlemanneja kuin ennen. Kun suomalainen vaaleaverikkö seisoi neljäkymmentä vuotta sitten kadunkulmassa karttaa tutkimassa, niin kyllä oli kohteliasta opasta tarjolla. Mutta nyt sama vaaleaverikkö joutuu pyytämää apua ja saako silloinkaan.

Raportoin ystävättärelle, että minä taas otin uudenvuoden vastaan ex-miehen kanssa. Nestori katsoi tv:stä urheilua - koko ajan sitä joltain kanavalta tuntui tulevan - ja minä luin. H-hetkellä olimme juuri saaneet syödyksi keitetyt nakit ja omatekoisen perunasalaatin. Olisi ollut tuomisina saatu kuohuviinipullo, mutta Nestori ei halunnut eikä se oikein nakkien kanssa olisi sopinutkaan. Keitin irlantilaiset kahvit - yhdet, etteivät olisi vieneet yöunia.