Muillekin, minulla oli jo.

Huomaan, että kaikissa tämän vuoden postauksissani olen valittanut jostain. Nyt vaihdan sävyä, ainakin hetkeksi.

Heräsin aamulla hyvällä tuulella tietoon, että minunkin äänelläni autettiin mies toiselle kierrokselle presidentinvaaleissa.
Aamukahvin jälkeen lähdin kielikurssilleni, jossa meillä oli puolitoista tuntia hauskaa keskustelua. Olin ollut edeltävät kolme päivää vapaaehtoistyössä Matkamessuilla ja päätin siksi kurssitapaamisen jälkeen palkita itseni hyvällä juustolla.
Juustokaupan tiskillä huomasin, että repustani puuttui rahapussi - siis kaikkine kortteineen ja passeineen. Käytin rahapussia viimeksi kurssitalossa. Sydän läpättäen ajoin takaisin sinne.
Joku tuntematon rehellinen ihminen oli jättänyt rahapussini vahtimestarille. Huoh!
Muistan parin vuoden takaa, mitä on, kun joutuu uusimaan kaikki korttinsa ja paperinsa.

Kotona minua odotti paketti tuttavalta. Hän oli viidentoista vuoden tauon jälkeen julkaissut  kirjan, josta internetin mukaan on tulossa iso menestys. Lähdenkin tavailemaan sitä.

Sitä ennen tunnen halua sanoa vielä jotain positiivista:

Yle Puheen sunnuntaiaamupäivinä on mainiota lastenohjelmaa.

Jos ne menevät halpaan (s.o. kalliiseen) ja hankkivat tänne lähinnä turismi- ja ja elikeinosyillä perustellun Guggenheimin, joka nielaisee Helsingin kaupungin omat taidemuseot, niin jäähän Taidehalli.
Tämä  Hilding Ekelundin suunnittelema rakennus on mielimuseoni. Se on ihmisen kokoinen ja siinä yhdistyy, niin kuin Ekelundin töissä sanotaan yhdistyvän, funktionalismin käytännöllisyys ja klassisten ihanteiden hillitty charmi.

Siellä näin Elina Merenmiehen upean näyttelyn. Minuun vaikuttivat erityisesti ne työt, joissa mielestäni oli kysymys alitajuisista peloista, pahuudesta, muistoista -  kuolleiden ihmisten jättämistä tiloista mielessä, ajattelin, kun en parempaakaan ilmaisua keksinyt. Helsingin Sanomien arvostelija käytti sanaa historia, mikä taitaakin olla parempi ilmaisu esimerkiksi tämän kuvan synnyttämille tuntemuksille:

Koska tulee Guggenheimia vastustava mielenosoitus? Minulla on jo plakaatti suunniteltuna.
Ajan/tilansäästön vuoksi en perustele mielipidettäni tarkemmin, taiteenystävänä jaan aika lailla tällaisia mielipiteitä.

Tämä G-päätöksenteon olematon aikataulu tuo mieleen ammattijärjestöajat. Kun ilkeitä päätöksiä ei  YT-lain vuoksi voitu nuijia nopeasti ilman kunnollista harkinta- ja neuvotteluaikaa, työnantajilla oli (on?) tapana järjestää asiaa käsittelevän YT-elimen kokous juhannuksen seutuun. Väki oli pääosin lomilla/lomakuumeessa ja havahtui tapahtuneeseen vasta lomilta palattuaan.

Taloyhtiössämme on meneillään putkiremonttiin liittyvä kartoitus. Eilisen päivän aikana oli postiluukustani käyty pudottamassa ao. firmalta tullut lomake, joka olisi pitänyt palauttaa eiliseen mennessä. Loppukaneettina oli "mikäli vastaustanne ei saada määräaikaan mennessä suositamme, että kylpyhuoneenne vedeneristys uusitaan".
Osataan sitä sielläkin. Perusteena on siis vastausaika, ei märkätilojen kunto.

Esko Valtaoja oli ennustanut aamun Hesarille ruokatrendejä. Hän uskoi, että geeniruoka on tuleva trendi, koska sillä saadaan ruoka riittämään kaikille. Minä kyllä epäilen, että sillä pikemminkin viedään leipä kolmannen maailman perheviljelijöiden suusta, tehdään maista agrobisnesjäteistä riippuvaisia sekä uhataan alkuperäislajien olemassaoloa. Tehotuotanto on Valtaojan mukaan laskeva trendi, siihen minäkin uskon.

Me kanat luimme epäluuloisina Atrian Nyt tiedät mistä kana tulee -kampanjailmoitusta sunnuntain Hesarin etusivulta. Etenkin me vanhat, jotain historiasta muistavat kanat epäilemme nimittäin, että tavoitteena on broilerikysymyksen lopullinen ratkaisu pelkällä eufemismi-terapialla. A-nelosen kokoisessa tilassa kylki kyljessä toisen lajitoverin kanssa, painonsa hajoittamilla lonkilla kituva broileri on päätetty nimenvaihdolla muuttaa lastenkirjojen kesänurmella tepastelevaksi kanamuoriksi.
Tehokasvattamot, joita häijyt eläinaktivistit ovat kutsuneet lintukeskitysleireiksikin, on päätetty nimetä Perhetiloiksi, joiden kauniita kuvia voi käydä katselemassa netissä suikalerasiasta löytyvän koodin perusteella.

Koska en eettisistä syistä osta broileri-lajitoveria edes kana-nimisenä, kävin googlaamassa suoraan Atrian sivuilla. Kuvat olivat tosiaan kauniita. En käynyt läpi kaikkia, mutta googlaamiltani perhetiloilta en sattunut löytämään kuvia itse "kanoista" eikä niiden elinoloista enkä mitään tietoja siitä, kuinka monta neliösenttiä kullekin on varattu tilaa. Yhdessä mainittiin kasvatettavan "54 000 linnun eriä", toisessa puhutaan 50 000 linnusta, joten kuvittakin jotain voi kuvitella.
Tunnuksena näyttää olevan "Hyvä ruoka PAREMPI MIELI". Ja puhuva versaalikorostus ei ole pahantahtoisen bloggaajakanan, vaan mainostoimiston.

Samalla linjalla siis sen kanssa, että tehokanaloiden munat on nimetty "maalaismuniksi" erotukseksi vapaiden ja luomukanojen munista.
Me kaupunkilaiskanat mietimme, pitävätkö ne kuluttajia ihan kananaivoina!

Syökää kaalia!

ehdotamme me kanat. Kotimaista keräkaalia saa nyt jopa alle 10 sentin kilohintaan! Jos ette keksi, mitä kaaleista tekisitte, ostakaa/lainatkaa kirjastosta Kalle Kirstilän Pieni suuri kaali.
Selailin Kirjamessuilla melkoisen joukon keittokirjoja, mutta tämän oli ihan omaa luokkaansa. Paljon tietoa kaaleista, niiden historiasta ja kasvatuksesta sekä ravintotietoutta ja kiinnostavia reseptejä. Hakemistokin on onnistunut: reseptejä voi hakea sekä kaalien että ruokalajien perusteella. Kirjan kaaliröstejä on kokeiltu, kurttukaalin lehdistä tehdyt kääryleet ovat listalla sen jälkeen, kun viimeisin keräkaali on syöty.
Tein siitä perinteistä kaalipiirakkaa, laitoin hiivataikinakuoreen kevyesti ruskistettua, hauduteltua kaalia, soijalla ja meiramilla maustettua. Siirappia vain kuoren voiteluveteen. Resepti ei ollut kirjasta, josta kyllä löytyy mm. lihaisa hapankaalipiirakka ja venäläinen sieni-kaalipiirakka, mutta tämä tehtiin kasvissyöjävierasta ajatellen.

Kuva ei taida olla oikein houkutteleva. Maalaismyllyn luomutäysjyvävehnäjauhoista tuli sementihtävä väri. Keltaiset, gluteiinittomat leivänpuolikkaat + hammastikku kuvattiin vakuuttamaan ystävätär siitä, että tästä reseptistä saa 5 cm:n korkuisen leivän, jos käyttää tarpeeksi pientä vuokaa.

Mediariippuvaisen ihmisen vuosi ei ole alkanut ihan hyvin. Yle Puheen muutoksesta ruikutin jo etukäteen, mutta nyt siitä on sitten kokemusta. Ei ihan niin paha kuin pelkäsin, mutta riittävän.
Paitsi että kanava lähettää urheilua "ilman uutisten aiheuttamia katkoksia", Sakari Kilpelän vetämä aamuohjelmakin on korvattu kikattelevalla Olga K:lla. Ehkä tavoiteltu nuori naisyleisö pitää Olgasta, mutta pitääkö se myös urheilusta? Tai politiikkaradiosta, joka on yksi viimeisiä suosikkejani kanavalla? Ja missä muuten ovat Holle Holopaisen presisoinnit ja spekuloinnit?
Kanavan profiilista tulee mieleen se lapsena leikitty leikki, jossa yksi piirsi hahmon pään, peitti sen ja seuraava piirsi keskivartalon, sekin peitettiin siltä, joka piirsi jalat. Sitten paperit poistettiin ja naurettiin eriparisista osista koottua sekasikiötä.

Teemalta on alkanut Ville Haapasalon Silkkitie -ohjelma. Odotin sitä ja muistissa (!) oli upea japanilaisten tekemä sarja, jota lapsen kanssa yhdessä katseltiin 80-luvulla. Haapasalon ohjelma on tietysti ihan erilainen, mutta kiinnostava sekin näin ensimmäisen jakson perusteella arvioiden.

Keski-Aasia alkoi kiehtoa minua, kun luin Matias Aleksanteri Castrenin matkakuvauksia Altailta. Sittemmin olen lukenut ja katsellut aiheesta kaikenlaista ja kerran käynyt paikan päälläkin ihailemassa satujen Samarkandia ja kukkivaa Ferganan laaksoa. Mutta nyt eksotiikaksi riittävät tv-filmit ja kirjat.
Kuten vaikka Kirsi Merimaan Mustan kirveen kuvaukset Kazakstanin keltaista, punaista, oranssia ja vihreää leiskuvasta villirapaperiarosta, jonka laidalla paimen mustalla hevosellaan ohjaa kimeästi viheltäen lammaslaumaansa pois tämän oksaalihappoisen herkun ulottuvilta. Vuorten ääriviivat piirtävät taivaan sineen suuria lempeitä kaaria. Muutama aavikkohaukka liitelee rauhallisena raparperiaron yllä saalista etsien.
Lampaat olivat varmaan mustaa karakulia, yksi kellastunut valokuva minullakin on niistä.

Kun katselimme vanhaa Silkkitietä, tytär oli neli-viisivuotias, mutta istua napitti iltaisin vierelläni. Kun meille näytettiin luolaa, jonka seiniin oli maalattu kuvia nuoresta Buddhasta, sormet siinä buddhalaisten ikuisuutta symboloivassa asennossa, jossa peukalot ja etusormet muodostavat ympyrän, tytär innostui.
- Reikiä nolla, äiti, se sanoo, että reikiä nolla! tunnisti hammastahnamainoksia katsellut tytär riemukkaana. 
Mahtaako nyt katsella Haapasalon ohjelmaa, täytyykin kysyä. 

Ainoa uudenvuodenpäätös: en osta enää ainuttakaan silmälasikoteloa. Vuoden viimeisellä viikolla hukkasin kaksi, siis viimeiset siitä kaksinumeroisesta määrästä, joka vuosien varrella on kyydistä pudonnut.
Jokohan muuten kohta ehdin ompeluttaa jotain Samarkandista neljättäkymmenettä vuotta sitten ostamastani kaanin atlaksesta, kaksipuolisesta silkistä? Esimerkiksi silmälasikotelon?  

- Vihjee pammo, sanoo Kanamarja kädessään pitelemästä joulukuusen  pallosta. Sitten hän kurottaa ylemmäs:
- Puna pammo.
Ja sitten:
- Mummo nosta.
Mummo nostaa ja Kanamarja osoittaa sinistä, jonkinlaisten kirjavien piiperrysten peittämää palloa:
- Maapammo.
Mummo nyökkii hyväksyvästi, itsehän hän on sanonut, että se on maapallo. Kanamarja miettii ja osoittaa uudestaan punaista palloa:
- Maapammo?
- Ei, tämä on maapallo, sanoo mummo ja osoittaa taas sinistä palloa. Väristä ei kuitenkaan ole kysymys, Kanamarja tietää, että ne kutsuvat väriä siniseksi. Mutta maa- ei siis myöskään tarkoita joulukuusenpalloa.
Ihmisen täytyy kai itse ottaa asiasta selvä, kun aikuisista ei ole selittäjiksi.

Yritysdemokratia, yleisöosallisuus ja minun pankkini

Kesällä 1960 minulla oli kesätyö, josta tuli niin paljon rahaa, että piti miettiä tilin avaamista. Olin  rupeamassa tiedostavaksi ja analysoin pikkukaupungin pankkitarjontaa. Liikepankkeja ja osuuspankki. Osuuspankkia hallinnoivat jäsenet, isän serkun perhe mm. oli parissakin sukupolvessa istunut maalla paikallisen osuuspankin edustajistossa. Sinne minunkin tilini, yhteisesti hallinnoituun pankkiin.
Suhde on kestänyt nyt kuudettakymmenettä vuotta.
 
Ei ollut kiva lukea aamun Hesarista pankin napamiesten holding-yhtiöistä, joihin on siirretty - ilmeisesti siis jäsenten edustajien ystävällisellä suostumuksella - kahmalokaupalla rahaa. Tällaista on pankkitoimi ja tällainen on muukin yhteiskunta, kyllä. Mutta että minunkin jäsenten hallinnoima pankkini!

Ensimmäisessä työpaikassani joskus 60-luvun lopulla heitin työhuonekunnan kokouksessa ehdotuksen, että meillä kokeiltaisiin yritysdemokratiaa. Parilta tyypiltä pääsi raikuva nauru, jokunen meni mietteliääksi.
Päätettiin perustaa työryhmä, johon minut tietysti valittiin. Idean äitinä rupesin hakemaan  tietoa aiheesta. Luin Niilo Koljosen Työntekijä ja yritysdemokratia -kirjan sekä muuta mitä käsiini sain, paljon sitä ei ollut. Lukukokemuksen jälkeen tulin siihen tulokseen, että kysymys oli näennäisdemokratiasta. En muista, vedinkö esitykseni takaisin vai miksi kokeilua ei tullut.

Helsingin Sanomat oli saanut  ratkaisevan tiedon pankin järjestelyistä lukijalta eli  yleisöosallisuuden, ns. crowdsourcingin kautta.
Yritysdemokratiaa perusteltiin aikoinaan tiedonsaannilla. Työaikoinani seurasin sitä tyytymättömyyttä, joka ammattijärjestössä syntyi, kun pörssiyhtiössä jäseniä edustanut henkilö piti kuulemansa asiat omana tietonaan ja vetosi vaitiolovelvollisuuteensa.

Yleisöosallisuudessa on päinvastainen velvollisuus. Netti on luonut sille hyviä mahdollisuuksia ja yleisöosallisuuden suuntaan kannaattakin ilmeisesti katsoa toiveikkaana. Meilläkin eikä vain jossain Kiinassa.