Herta Müllerin Nobel meni kerrankin kirjailijalle, jonka tunsin jo valmiiksi. Kun joskus parisenkymmentä vuotta sitten luin Matalan maan, se jysähti sisuksiin asti. Tuntui etten vuosikausiin ollut lukenut mitään yhtä vaikuttavaa. Päätin lukea kirjan uudestaan ja katsoa, vieläkö toimii.

Kyllä toimii. Väkevää tekstiä, sakeanaan oivalluksia, jotka piirtävät tarkkoja, välähdyksenomaisia kuvia pienen tytön kokemuksista romaniansaksalaisessa kylässä, joka pelloilta katsottuna on kuin laitumella käyskentelevä talolauma. Hämärä vyöryy kaduilla kuin paksu suoli ja pään läpi ajelehtivat unen dyynit.
Erno Paasilinnan muistelen kirjoittaneen, miten hyvä kirja todentaa ihmisen omat kokemukset. Tarkoittikohan samaa kuin minä, kun sanon, että se siirtää ihmisen hetkellisesti toisen ihmisen nahkoihin niin tarkkaan, että kokemuskin tuntuu yhdentyvän, sen tunnistaa heti. Ja että se panee mielen liikkeeseen, synnyttää assosiaatioita ja jostakin mielen pohjamudista alkaa pulpahdella kauan unohduksissa olleita varhaisia muistoja.

Kuten minulla muistuma siitä, miten lapsuuden huusit suljettiin. Oven laitaan oli keskeltään naulattu sileäksi vuoltu puukapula,  joka vaaka-asentoon käännettynä tarttui ovenpieleen ja piteli ovea kiinni. Käsi melkein muistaa sen. Säppi? Niin sitä taidettiin kutsua.
Nykysuomen sanakirjan mukaan myös haka on säppi - mutta se tuntuu jo modernimmalta teknologialta.

Varasin myös Müllerin Sydäneläimen kirjastosta.