Kun latasin keittiön ikkunan edessä kahvinkeitintä, näin taas sen saman lilatakkisen naisen kyykkivän pihanurmikolla vaahteranlehtiä poimimassa.  Hän poimii käsin, jokaisen lehden yksitellen ja laittaa sen ruskeaan paperikassiin. Mitä hän lehdillä tekee? Askarteleeko hän niistä jotain? Kadunvarren vaahteroiden syysvärihän on helakka ja upea. Jotain tällaista mietiskelin, kun näin hänet ensimmäisen kerran.
Kohta näin hänet uudestaan paperikasseineen. Vetikö hän jotain senioriaskartelupiiriä, jossa tarvittiin paljon lehtiä? Opettajaksi hän ainakin oli liian vanha. Vai oliko hänellä viljelypalsta vähän matkan päässä ja hän keräsi katetta?
Melkein joka kerta kun satuin seisomaan ikkunan edessä ja katsomaan ulos, hän oli siinä. Mieleen alkoi tulla toisenlaisia selityksiä.
Toivottavasti poimiminen ei ole ahdistava pakkomielle, vaan sellainen, joka tuottaa jonkinlaista tyydytystä.
Tai ehkä asialle on sittenkin jokin muu selitys, sellainen jota minun ei oikeastaan tarvitsekaan tietää.
 
Ystävätär, jonka psykoosiin joutumisesta kirjoitin alkuvuodesta, on toipunut.  Suunnittelemme pientä matkaa.