Vietin päivän nautinnollisimpiin kuuluvaa hetkeä lukemalla aamun Hesaria sängyssä. Tuntuu mukavalta päivittää itsensä, ei vain sanan varsinaisessa, vaan myös kirjaimellisessa merkityksessä. Herää päivään ja tietää millaiseen maailmaan.

Pääsin Perttu Häkkiseen kirja-arvioon G. I. Gurdievin Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa –kirjasta: Myös tiedotusvälineet saavat täyslaidallisen, Gurdievin mukaan ne ovat omiaan ”nostattamaan ihmisten mielissä terveen arvostelukyvyn sijaan etualalle monia arvottomia ominaisuuksia kuten epäuskoa, närkästystä, pelkoa, perusteetonta häpeää, tekopyhyyttä, ylpeyttä ja niin edelleen”.

Nautin siis arvottomien ominaisuuksieni kehittämisestä? Ja nämä ovat arvottomia ominaisuuksia, mitkä ovatkaan siis niiden vastakohtia? Ja miten niitä kehitetään?  Juuri kun pitkästä aikaa olin päättänyt laittaa postauksen blogiin. Siinä olisi ilmaistu närkästystä ja pelkoa. Häpeä, jota aikomuksestani tunnen, ei taida olla perusteetonta.

Ehkä pitäisi siirtyä nauttimaan kirjoista.

Sain kirjastosta J.P. Koskisen Ystäväni Rasputin –kirjan, jota muistelen Hesarissa pidetyn Riikka Pelon vakavimpana kilpailijana Finlandia-palkinnosta. Lajissaan hieno, mutta ei minun kirjojani. Kielellisesti taitava: jos ottaisi siitä tekstinäytteen eikä tekijää kerrottaisi, voisi vannoa, että Juhani Konkka – nimenomaan hän - on kääntänyt tekstin venäjästä.

Annett Gröschnerin  Vappuaatto ei myöskään oikeastaan ole minun kirjojani, mutta luen sitä silti, koska päähenkilönä on Berliini, jonka ihmisten ja esineiden vappuaattoa kuvataan kellonaikajärjestyksessä. Elävää, absurdia ja surullisen, mustan huumorin läpitunkemaa luettavaa. Ja lajissaan nautittavaa.

Kirjan teossa on käytetty muodikasta joukkoistamista. Romaanin ensimmäisessä vaiheessa lehdissä, tv:ssä ja netissä ym. levitettiin kysymystä siitä, mitä berliiniläiset olivat tehneet vappuaattona. Vastauksia tuli yli sata. Lisäksi mukaan on otettu lainauksia asiakirjoista, kirjallisuudesta, radiolähetyksistä jne.  Mutta joukkoistaminen on näennäistä, vain jonkinnäköinen eteenpäinsysijä  persoonallisesti kuvatulla matkalla.

Mieleen tulevat paitsi Döblinin Alexanderplatz, myös yhden päivän romaani Odysseus – siis Saarikosken käännös, Lehdon Ulysses-käännnös on lukematta  – ja Haanpään Seitsemän miehen saappaat, tavaroiden mukana etenevä tarina.

Nautinto on myös lukea kaupungista tuttuja ja uusia asioita. Että kulmakapakka, jossa kävimme nuorison kanssa juomassa Berliner Weisset mit Schuss, oli siis tunnettu Brechtien kapakkana!

Jos nämä eivät ole minun kirjojani, mitkä sitten ovat? Sellaiset, joissa on tietynlaisia – äh, mielenpulpahduksia? joita lukiessa kokee jonkin oman kokemuksen tulevan ilmaistuksi täydellisesti ilman pitkiä selityksiä. Kuten vaikka se, miten Nabokov kuvaa tiettyjä orvokkeja kirjoittamalla, että ne muistuttivat Charlie Chaplinia.

Sellaisia ilmauksia tulvi Mihail Shishkinin Sinun kirjeesi, jonka lukeminen oli alkuvuodesta  iso nautinto. Kirjeet kulkivat kahden rakastavaisen välillä Neuvostoliiton 60?70?-luvuilla, mies joutuu armeijaan ja kuolee ja hänen kirjeensä alkavat tulla boksarikapinan ajoilta. Ei hämmennä kovasti, juoni ei kuitenkaan ole pääasia, vaan teksti, joka on täynnä oivaltavia havaintoja. Ne koskettavat juuri tuolla tavalla, jota yllä yritin kuvata, tulevat tajuntaan, sähäyttävät tunnistamisreaktion.

Senkin kirjan luin kirjastosta, mutta pari sitaattia otin talteen, mm. tämän, joka tekee edellä kirjoitetusta kylläkin vähän paradoksaalia:

Sanat ovat huijareita. Lupaavat viedä sinut purjehtimaan ja sitten lähtevätkin liikkeelle täysin purjein ja sinä jäät rannalle.

Tärkeintä on, että todellinen ei mahdu mihinkään sanoihin. Todellisuus mykistää. Kaikki tärkeä, mitä elämässä tapahtuu, on sanojen yläpuolella.

Jollain hetkellä sinulle kirkastuu, että jos se mitä olet kokenut, on mahdollista ilmaista sanoin, se merkitsee, ettet ole kokenut mitään.

PS Poistin Pismovnik -nimeä (=Shishkinin romaanin alkukielinen nimi) koskeneen väärän käsitykseni.