”Kaikkea kanan silmälaseista alkaen”, oli isä-vainaalla tapana sanoa, kun hän halusi kehua jonkin liikkeen tavaravalikoimaa.
Äskettäin selvisi, että se ei ollutkaan pelkkä kielikuva, kanan silmälaseja on ollut olemassa! Kun kanoille pantiin tällaiset punaiset silmälasit, ne munivat kuulemma paremmin:




Voi ihmisen kekseliäisyyttä, kun jonkin luontokappaleen hiostamisesta on kysymys!
Minähän olen Sokea kana, joten ruusunpunaiset silmälasitkaan eivät auta jyvien etsinnässä.  Munia taas näkee ilman silmälasejakin – ja ilman silmälaseja tulee yleensä munittua tavallistakin enemmän.
                        
Isä toimi sotien jälkeen reilun vuosikymmenen itsekin kauppiaana. Ensimmäinen liike oli divari, Lappeenrannan Rahaksimuuttoliike nimeltään. Divarien kulta-aikahan oli heti sotien jälkeen, kun tuontia ei juuri ollut.
Liikkeen tavaroista kiinnostavimpia on edelleenkin olemassa jälkipolvilla. Meiningissä oli nimittäin vähän samaa kuin Orvar Kleinin kirjadivarissa, josta Daniel Katz kirjoitti. Kun Orvar luki takahuoneessa mielenkiintoista kirjaa ja asiakas kysyi juuri sitä, Orvar vastasi, että ”ei meillä ole”. Mutta Orvarin vaimo haki kirjan takahuoneesta ja sanoi, että kyllä meillä on.

Äiti ei koskaan ollut siinä liikkeessä, joten meille tavaroita jäi. Seinälläni roikkuu mm. haalistunut ryijy, jonka tarinasta olen muistavinani, että joku Wolkoffin talosta olisi tuonut sen myytäväksi Tasihinin talossa, siis vastapäätä, sijainneeseen Rahaksimuuttoliikkeeseen. Muistikuvani vain tahtovat olla yhtä haalistuneita kuin ryijykin.




(Tummansininen riekale vasemmalla on lakana, jolla peitän ryijyn valolta kesäksi maalle muuttaessani.)

Puhuva talo

Tyttären perheellä on eteisessään myös sama liikkeen jugendlamppu, kirjavista lasinpalasista juotettu puolipallo, joka roikkui ketjuista lapsuuteni eteistenkin katossa. Sen palasien hehkuvia värejä siirrettiin lampun alla kehitettyihin tarinoihin. Sama mahdollisuus on siis nyt Kanamarjalla.

Mummo on kyllä tainnut villitä tarinoihin taipuvaista Kanamarjaa vähän liikaa. Kun haarukassa ollut annos alkoi puhua ja pyysi päästä pehmeään lapsen suuhun, äidilta pääsi, että voi ei! Lautanen oli kuulemma talon viimeinen paikka, joka ei vielä ollut alkanut puhua.
Kaikkien muiden esineiden ja kirjojen kuvien on pitänyt alkaa kertoa ylimääräisiä tarinoita Kanamarjan pyynnöstä.