Kolmen hampaan silta rusahti ilkeästi syödessä! Hyvä isä, jos se hajosi, niin mitä maksaa kolme implanttia ja mahdollisesti luuistutus reidestä - sellaisellahan hammaslääkäri uhkasi! No, onneksi vain pieni pala kiillettä lohkesi. Mutta totta: tämä on nykyisin yksi pääpeloistani. Koulun psykologian kirjassa kerrottiin tarina pojasta, joka ajoi kiveen, kun pelkäsi sitä niin kovasti. Kuinkahan paljon minä olen pelkäämällä ohjannut elämääni?

Pelkäsinkö äidin kuolemaa niinä vuosina, jotka hän lapsuudessani oli sairaalassa? En muista. Yhdessä painajaisessa muistan hänen kuolleen joskus aikana, jolloin hän oli jo terveenä kotona. Mutta nälkävuotta muistan pelänneeni. Siitä naapurin mummu kertoi äidiltään kuulemiaan hyytäviä tarinoita, kun juoksin mummun perässä ruismarjapuuronvärisessä tweedtakissani. Takissa oli isot taskut, joille tulikin tärkeä rooli selviytymissuunnitelmassani. Piilotin toiseen taskuun leipäpalan – kuinka iloiseksi tulisinkaan, kun sen jonain nälkävuoden ankeana aamuna sieltä löytäisin!

Murrosiän ahdistavimmassa vaiheessa olin varma, että mielenterveys pettää. Kun opettaja määräsi kokeet kahden viikon päähän, en pannut päivämäärää ylös, niin kauanhan en mitenkään voisi pysyä järjissäni. Mutta sekään pelko ei toteutunut.

Myöhemmät pelot ovat olleet auliimpia toteutumaan: keskeytin opintoni, sain lapsen, jonka isä muutti huusholliin vasta vuosia myöhemmin ja jouduin työttömäksi sinä kauheana vuonna, jolloin Kekkonen perusti kansallisen hätätilahallituksen. Takkini taskuissa ei ollut silloin mitään iloisia yllätyksiä, mutta sain kyllä uuden työpaikan parin kuukauden sisällä. 1990 luvun alussa yrittäjämieheni ja minä menetimme kaiken kotiamme myöten. Taskuihin jäi vielä velkaakin.

Nyt siis sinnittelen peläten sellaisia asioita kuin hammassillan hajoamista, dementian tuloa ja putkiremonttia velkaiseen eläkeläiskaksiooni. Tai sitä, että lapselle ja hänen miehelleen saattuu jotain. Kuolemaa en pelkää – se on pikemminkin taskussa varalla, jos kauhukuvat toteutuvat liian totaalisina.