Pietarissa piti toimittaa asiansa nopeasti eikä jäädä kadunkulmiin seisoksimaan, ettei olisi epäilty vakoilijaksi. Näin kertoi mummo edellisen vuosisadan alusta.
Mekään serkkujen kanssa emme jääneet kovasti seisoksimaan, aikaa oli vähän. Ensikertalaisten olisi saatava jonkinlainen yleiskuva valtavasta kaupungista ja piti myös löytää Pietarissa piikoneen mummon sekä serkun isän jalanjälkiä.

Kaupungin koko on pelottanut minua ennenkin. Mutta kun hotellimme oli Nevskij prospektilla, metrolla ja kartan avulla löysimme helposti paikan, jossa serkun isä oli asunut ennen pidätystään. Pieni kuja aivan Marinski-teatterin lähellä, Moika-joen ja Krukovin kanavan tuntumassa. Ehkä jonkun oli tehnyt kovasti mieli niin hyvällä paikalla olevaa asuntoa ja hän oli siksi päättänyt ilmiantaa miehen, joka ei kuulunut puolueeseen ja oli syntynyt Suomessa.

Opas vei meidät pitkälle kiertoajelulle, söimme ja istuimme kahviloissa ja serkut tekivät ostoksia kaupassa, jonne pääsi ovella olleen lapun mukaan vain kutsulipuilla.

Itse toivoin Pietarissa näkeväni Anna Ahmatovan Fontankan kodin museossa, mutta kun kolme varttia ennen museon sulkemista läähätin paikalle, kassa oli mennyt jo vartti sitten kiinni. Museon alakerran kulmahuoneessa näin kuitenkin Josef Brodskyn Massachusetista sinne lennätetyn työpöydän kirjoituskoneineen. Sillä kai oli siis kirjoitettu yksi mielurunoistani ja maailmankirjallisuuden hienoimmista runoista, Keskustelu taivaan asujaimen kanssa. Videolla nurkassa pyöri ruotsalainen filmi, jossa Arja Saijonmaa lauloi taustalla suomeksi - ehkä Nobel-juhlien tienoissa tehty.

...Levašovon poluilla

Toisena aamuna lähdimme ajamaan rankkasateessa kohti Levašovon muistohautausmaata. Poliittisen terrorin uhreille, kuuluu termi, S:llä alkavaa nimeä ei mainita. Aikoinaan tällä soiselle korpialueelle jyrräsivät kuorma-autojen kolonnat tuomassa teloitettujen ruumiita. Nyt paikalla oli sankaksi kasvanut metsä, jonne polkujen varrelle oli pystytetty muistomerkkejä - ortodoksisille venäläisille, puolalaisille, balteille, inkeriläisillekin kaksi, mutta suomalaisille ei yhtään. Omaiset olivat lisäksi pystyttäneet yksityisille ihmisiä muistokiviä ja -tauluja.
Jossain siellä oli serkun isäkin. Sade taukosi kävellessämme ja serkku pysähtyi, kun hänen kohdallaan korkeassa puussa puhkesi lintu laulamaan.
 
...ja Raivolan kujilla 


Raivolassa majoituimme hotelliin, jonka Raivola -nimi oli kirjoitetty latinalaisilla kirjaimilla. Muita latinalaisia kirjaimia ei sitten juuri näkynytkään, eikä kukaan hotellin henkilökunnasta puhunut muuta kuin venäjää. Kohderyhmänä olivat ilmeisesti hyvätuloiset pietarilaiset - ihmisistä ja myös hinnoista päätellen. Suomalaiselle hinnat olivat ihan kohtuulliset, mutta kun tiesi, että Venäjällä keskipalkka on laskenut tänä vuonna jo alle 500 euron, voi päätellä että polkuautoilla hiekkateillä surraillevat lapsiperheet edustivat muita tuloluokkia.
Neljän tähden hotellin modernit rakennukset oli sijoitettu kumpuilevalle männikkökankaalle. Laaja alue oli aidattu ja järjestyssäännöissä suositeltiin, ettei sieltä poistuttaisi.

Emme noudattaneet suositusta, vaan suuntasimme kylään. Se sijaitsi kapean Roslivo -järven vastakkaisella, jyrkkätörmäisellä rannalla. Hiekkarannat, joista äiti oli kertonut, olivat jäljellä, hiekka oli hienoa ja voimakkaan keltaista. Muuta vanhaa oli jäljellä hyvin vähän. Galkinin suvun puuhuvila oli säilynyt, serkku tunnisti sen, mutta sahasta, myllystä ja voimalaitoksesta oli jäljellä vain pari rakennusta. Pekka Paavolaisen jugendtyylinen liikerakennus oli paikallaan, mintunvihreäksi maalattuna.
Edith Södergranin ja Totti -kissan muistomerkille mentäessä puusta hyppäsi alas kaksi notkeaa, puolikasvuista kissaneitoa, jotka seurasivat meitä ja jotka saimme kuvaan yhdessä Tottin patsaan kanssa.

Vanhojen tiepohjien ja vuoden 1939 kartan perusteella yritimme paikantaa äitiemme kotia. Sen paikalla, kylän keskustassa yleisen saunan vieressä  näytti olevan korkealla umpinaisella aidalla ympäröity alue, mutta jostain sen takaosasta nousi näkyviin omenapuun latva.
Serkun isän suvun kotia emme osanneet paikantaa, niillä tienoin oli uusia huviloita eikä vanhoja kujia löytynyt.

Hotelli oli hyvätuloisille, mutta kylässä tulotaso oli varmaankin lähempänä keskipalkkaa, itse asiassa varmaan osin aika lailla allekin. Kaukasialais- ja keskiaasialaismiesryhmä pystytteli mainoksia ja  nämä etelän ihmiset näyttivät muutenkin kulkevan ryhmissä - myöskin Pietarissa. Entisen neuvosto-Karjalan alueellahan oli ollut rasistisia yhteenottoja. Nevskillä mainoslakanat päällään kävelevät miehet tarjosivat lappusia, joissa luvattiin apua kansalaisuuden haussa. Voi kuvitella, millainen on pimeän työvoiman asema.

Kylän entisen kauneuden voi aavistaa - järvi, hiekkatörmät ja kankaat ovat siellä, missä aina ennenkin. Hyvä, että jotkut saavat nauttia niistä edelleenkin. Minulle paikka jäi vieraaksi, tuntui kuitenkin hyvältä, että vanhimmalle serkulle käynti oli tärkeä elämys.
Viimeisenä aamuna hän kertoi, että oli yöllä herännyt voimakkaaseen tuohuksen tuoksuun. Päivällä hän oli sytyttänyt isälleen tuohuksen, kun olimme käyneet helakan sinivalkoisessa pyöröhirsikirkossa. Se oli rakennettu sen palaneen ortodoksikirkon tilalle,  jossa hänen äitinsä ja isänsä oli vihitty.  

Historian näytelmää

Muistuma kouluajoilta:
- Jos maailmanhistoria olisi näytelmä, millainen se olisi? Komedia, tragedia? kysyi historianopettaja. Kukaan ei viitannut. Hän osoitti sormellaan minua.
- Riippuu katsojasta, minä livautin.
- Kyllä se tragedia olisi, hän sanoi.
Vanhemmiten, etenkin aamun lehdet luettuaan on pakko kallistua hänen kannalleen. Ja erityisesti Venäjältä palattua.

Gogolhan muuten opetti jonkin aikaa historiaa Pietarin yliopistossa. Niitä luentoja olisin halunnut olla kuulemassa. Matkalle lähtiessä luin uudestaan Nevan valtakadun, nautin ja hekottelin.
Huomasin, että Gogol oli myös mummon kanssa vähän samoilla linjoilla:
Itse kääriydyn  aina mahdollisimman tiukasti viittaan kulkiessani Nevskij prospektilla  ja yritän olla katsomatta kehenkään ja mihinkään. Kaikki on petosta kaikki on harhaa, kaikki on jotain muuta miltä näyttää.