Suomen Kuvalehdessä oli aika mainio juttu hyvästä lauseesta.

Juha Seppälä määritteli hyvää lausetta:
”Hyvä lause on väljä mutta vaihtoehdoton, vapaa mutta lopullinen, plastinen mutta ei konstikas, ei monella mutkalla, mutta suorana moniaalle osoittava”.
Juuri tuolta näytti Juhana Blomstedtin Anhavalla olevien hiilipiirrosten viiva! (Yhtään havainnollistavaa kuvaa ei ikävä kyllä netistä löydy!)
Vähän kuin vinkkinä Sanomatalon sisältä tulevalle katsojalle oli ensimmäinenä vastaanpaistavassa työssä jätetty näkyviin niitä muita viivoja, joita oli kokeiltu, ennen kuin oli tavoitettu se vaihtoehdoton. Abstraktit työt oli tehty nostamatta hiiltä paperilta, yhdellä viivalla. Katsellessa tuli väkisinkin miettineeksi, mitä muita vaihtoehtoisia suuntia viivalla olisi ollut, kun se tietyissä tasoissa vaihtoi aina suuntaa. Ja tuli siihen tulokseen, ettei mitään yhtä hyviä ja se tunne oli jotenkin nautinnollinen.

Suomentaja Juhani Lindholm määritteli hyvän lauseen että, ”lukija tuntee kuin hän joisi janoonsa vettä metsälähteestä”.
Mutta siltähän tosiaan tuntui, kun Taidemuseo Meilahden Kolmen sisarta -näyttelyssä katseli Irina Zatulovskajan töitä! Romupellille maalatut yksikertaisen runolliset kuvat näyttivät siltä kuin ne näkisi kevätsateen sumentaman ikkunan läpi. Harmi, ettei esimerkiksi kuvaa Valamon munkkien muutosta tai oravanmarjaperheestä löydy netistä, mutta edustakoon tämä Zatulovskajaa.

Mikä pätee hyvään lauseeseen, pätee kai siis hyvään ilmaisuun yleensäkin.

Entä oma hyvän lauseen määritelmä? Tapailin muutamia: hyvä lause on uskottava, hyvä lause muistuttaa vain itseään. Näennäisen ytimekkäitä määritelmiä, kopsahtavat kuin saapas puulattiaan, mutta äkkiä alta aukeaakin toisen merkityksen kellariluukku, eikä enää voi tietää, mitä lauseet oikeastaan tarkoittavat!

Hyvä lause taitaa siinä suhteessa muistuttaa elämää.