60-luvun lopulla tulin siihen tulokseen, että ylioppilaslakin pito oli sosiaalisesti erottelevaa. Vuosikymmenen alkupuolella saatu lakki oli viimeisen kerran päässä vappuna 1969. Muistan vuosiluvun sattuneesta syystä, poikaystävästä, joka vaati, että laitan lakin päähän. Piti siis löytää kompromissiratkaisu, joka merkitsi sekä myöntymistä että kieltäytymistä.

Siihen aikaan vessojen vesisäiliöt olivat katorajassa ja ne tyhjennettiin kiskaisemalla ketjussa roikkuvasta vetimestä. Muovinen vedin muistutti malliltaan ja kooltaan teekkarien lakissaan käyttämää tupsua. Poikkasin ketjun ja sijoitin vetimen lakkiini teekkarien malliin. Oli siis lakki päässä poikaystävän mieliksi ja samalla oma mielipide lakinpidosta näkyvissä.

Seuraavan kerran tapasin lakkini tämän vuosituhannen puolella, kun tyhjensimme äitivainaan asuntoa.
- Mikä tuo ranskanleivännäköinen esine on? kysyi vävypoika, pitkä mies, joka näki yläkaapin perälle.

Nuori nainen oli alkuvuodesta 2004(?) työmatkalla Suomessa ja tutustuimme. Myöhemmin hän meilasi, että oli päättänyt antaa itselleen 30-vuotislahjaksi vapun Suomessa ja rupesin järjestämään hänelle ohjelmaa. Suomalaisen vapun esittelykierrokseen kuului mm. Ullanlinnanmäki, jolla ensi kertaa esiinnyin hetken aikaa ranskanleivännäköinen esine päässäni. Sämpylä olisi ollut osuvampi ilmaisu. Paitsi kellastunut, esine oli myös kutistunut ja pysyi vaivoin pääni päällä edes sen hetken.
Nykyisin on sosiaalisesti erottelevaa kulkea ilman lakkia, mutta perinne on perinne.

Iloista vappua kaikille tasapuolisesti ja tarpeittensa mukaan, päähineestä riippumatta!