Tarina kerrottiin minullekin lapsena: esi-isä oli pellolla kyntämässä, kun kuuli, että kasakat olivat tulossa. Hän otti puukon, viilsi rahkeet poikki, hyppäsi hevosen selkään ja lähti viemään tietoa eteenpäin. Mielikuvitus paikansi jutun: kasakoiden ääni alkoi kuulua mäen alta metsikön takaa, kohta ne ilmestyisivät tienmutkan takaa, jollei esi-isä olisi nopea. Mutta hän oli, nousi Haljakkaaksi kutsutulla pellolla hevosen selkään, sahrat vain jäivät pellolle. Vanhoista papereista löytyi myös lehtileike. Kun isän vaari Oskari oli kuollut, kartanonherra oli kirjoittanut entisestä torpparistaan v. 1929 nekrologin maakuntalehteen. Siinä tarina oli näin: Oskari S:n vaari Matti palveli rakuunana ja v. 1808 sodan aikana, jolloin ihmiset olivat paenneet ryssiä, oli S:n torppakin tyhjänä ihmisistä. Matti-vaari vaan kävi töissä kynnöllä. Kun hän näki ryssäin tulevan tieltä, pani hän puukolla rahkeet poikki sahran edestä, nousi hyvän hevosensa selkään ja ajoi joukko-osastoonsa. Matka kuului kestäneen 6 päivää.
Joku oli teettänyt sukuselvityksen ja kun internetin HisKi-tietokantakin tarjoutui, aloin tarkistaa tarinaa.
1808? Mutta Mattihan muutti S:n torppariksi vasta loppuvuodesta 1808. Ja venäläiset kulkivat seudun läpi alkuvuodesta. Ja sitä paitsi karttojen mukaan järven toista puolta kulkevaa tietä. Eikä Matti kirkonkirjojen mukaan ollut koskaan toiminut rakuunana. Oliko juttu totta? Ja jos ei, niin miten se oli niin kauan kulkenut suusta suuhun?

Oskarin sisar naitiin vähän hienompaan sukuun, josta tehtiin sukututkimus ja se laitettiin internetiin oikein parin  aatelisvaakunankin kera. Samassa yhteydessä tuli kuitenkin tämän maatiaisesiäidinkin suvusta tietoja. Selvisi, että Oskarin Matti-vaari ei todellakaan ollut rakuuna, mutta toinen vaari, kylläkin nimeltään Jussi, oli ollut ruotusotamiehenä järven toisella rannalla, sen kartoissakin Venäjän armeijan kulkureitiksi keväällä 1808 merkityn tien tuntumassa. Vuonna 1808 Jussi oli ollut 46-vuotias. Tämän Jussi-vaarin poika oli aikoinaan tullut S:n torppaan kotivävyksi naituaan sen em. Matti-vaarin ainoan  tyttären. Hänestä tuli siis Oskarin isä ja varmaankin juuri hän kertoi pojalleen tämän tarinan, jonka syntyhetkellä hän oli ollut 7-vuotias. Tarina kertoi hänen elämänsä ehkä dramaattisimmasta tapahtumasta ja siksi säilyi.

Kirkonkirjoissa kerrottiin, että “Jussi käytti nimeä Blå”. Hänen isänsäkin näytti olleen ruotusotamies, joka taas käytti toista nimeä ja kaiken lisäksi vielä kolmattakin Varsinais-Suomessa, mistä oli muuttanut Hämeeseen. Mitähän rötöksiä moisessa nimenvaihdossa piili! Kuuntelin lähikirjastossa jokin vuosi sitten luentosarjan Ruotsin vallan aikaisista sotilaista. Jukka Lång, itse asiassa oikeustieteilijä, mutta sukunsa vaiheita tutkittuaan myös Suomen historian alalta kandidaattityön tehnyt nuori mies, kertoi aiheesta tavalla, joka tartutti hänen innostuksensa myös kuulijoihin. Niin pääsin perille sotilasnimi-käytännöstä. Ruotsinkieliset upseerit antoivat suomalaisille maalaispojille värväystilanteessa sukunimet.  Jos vaihtoi osastoa, sai uuden nimen eikä isien nimi periytynyt pojalle, vaan pojalle annettiin oma nimi. Esimerkiksi sellainen kuin Lång, jos mies oli pitkä. Tai Grön tai Bruun tai Blå. Olikohan Jussilla ollut siniset silmät - niin kuin luulen - koska hän oli saanut nimen Blå? Jussin isän - myös Jussi - kaksiosaisessa nimessä oli Varsinais-Suomessa oli ollut tammi-alku. Ehkä sotilastorpan pellonlaidalla kasvoi tammi. Hämeessä  tammi korvattiin kivi-sanalla - taisivat olla pellot kivisiä. Johan, tämä vanhempi Jussi, käytti isännimeä Hansson. Kun HisKistä etsin  varsinnaissuomalaisista lähipitäjistä samana vuonna syntyneitä Johan Hanssoneita, ei löytynyt yhtään. Sen sijaan löytyi yksi piian avioton lapsi ja merkintä, että isä oli “Hans-niminen mies Turusta”. Sittemmin äiti näytti menneen ruotusotilaan kanssa naimisiin. Mielikuvitus laukkaa taas: Hans oli varmaan komea mies, varsinainen naistennaurattaja, joka oli pannut maalaispiian pään pyörälle. Poika jatkoi isäpuolen uraa ja koska tuli näyttävään isäänsä, kelpasi myös sotilaaksi. Sillä kuka tahansa ei sotilaaksi kelvannut.  Rekryytin tuli olla iältään vähintään 17, enintään 36-vuotias, pituudeltaan vähintään 170 cm, hyvämaineinen, ruumiinjäseniltään, mielenlaadultaan ja ulkonäöltään miehekäs, suoraryhtinen, suorasäärinen sekä muutenkin terve, kuten Jukka Lång kandidaatintyössään kertoi.

Sotilaitten asut olivat kauhistuttavan epäkäytännölliset, mutta näyttävät; muun maalaisrahvaan asuihin verrattuna todella hienot. Muukin ulkonäkökoodi oli tarkka. Vanhan Jussin aikana sotilailla piti kahden sormen levyiset, käherretyt hiusrullat sivuilla ja kapea palmikko. Hiusten värin piti olla valkoinen tai harmaa, ts. piti käyttää puuteria. Kirkonkylään oli sotilastorpalta usein pitkä matka ja kun aamutoiletti olisi vienyt aikaa, se tehtiin jo illalla valmiiksi. Koska puuteri oli kallista, maalaispojat puuteroivat tukkansa ohrajauhoilla, letittävät tukan ja työnsivät lettiin rautalankaa, että se olisi pysynyt suorana. Yö nukuttiin yleensä istualtaan täydessä tällingissä, että aamulla oltaisiin oltu nopeasti valmiit lähtemään, kuten Lång kertoi. Oli siinä tytöillä ihmettelemistä, kun näin komea joukko äkseerasi sunnuntaisin kirkonmenojen jälkeen kirkonmäellä - varmaan lisähoukutin kirkkoon menolle.
Vuonna 1808 puuteroinnista ym. oli luovuttu ja hiusten piti olla vuodesta 1805 alkaen lyhyet, joten Jussi voi ilmeisesti hypätä hevosen selkään ilman pidempiä toilettivalmisteluja.