Kirjamessujen maahanmuuttoa käsittelevistä kirjoista silmiäavaavin oli Anna Kontulan Näkymätön kylä. Se kertoo Olkiluodon ydinvoimalatyömaasta, mutta yleisemminkin tästä viimeisimmän kansainvaelluksen laajimmasta muodosta, siirtotyöläis-maahanmuutosta.
Vuonna 2009 Suomeen muutti n. 26 000 ulkomaalaista. Tähän lukuun sisältyy 843 pakolaista sekä kuutisentuhatta turvapaikanhakijaa. Samana vuonna  Suomeen tuli väliaikaisesti töihin kymmeniä tuhansia. Viralliset luvut  pyörivät 35-45 000 välillä, tarkkoja ei tiedä kukaan. Pelkästään rakennusalalla  arvioidaan olevan vuosittain n. 30 000 ulkomaalaista.
Jo näiden lukujen pohjalta on outoa, että suuri osa maahanmuuttokeskustelusta keskittyy pakolaisiin, turvapaikanhakijoihin ja sosiaaliturvan mahdollisiin väärinkäytöksiin
, Kontula kirjoittaa.

Maahanmuuttokeskustelua on arvosteltu siitä, että se huitelee kovin yleisellä tasolla, mutta Kontula ei sellaisesta voi syyttää. Kirjan runsaalla sadalla sivulla on tiivistä tietoa. Mutta paitsi että hän esittää lukuja, siteeraa tutkimuksia ja analysoi ulkomaalaiskontrolliin liittyvää lainsäädäntöä ja niitä talouden mekanismeja, jotka mahdollistavat siirtotyöläisten hyväksikäytön, hän antaa näille tuntemattomille, metsänpeittoon eristetyille itäeurooppalaisille kasvot elettyään kuukauden heidän keskellään.

Tutkijalla on eri tavalla aikaa käytettävissään kuin muilla. Siinä missä toimittaja kirjoittaa jutun päivässä, tutkija voi käyttää vuoden pelkän aineiston keräilyyn. Tutkijan aika on eri, hänellä on mahdollisuus Antoine de Saint-Exuperyn Pikkuprinssin tavoin istua hiljaa pellon reunassa, kunnella ja odottaa, että kettu vihdoin alkaa luottaa ja alkaa itse tulla luo, hän kuvaa toimintapaansa.
Menetelmä toimii ja luottamus tosiaankin syntyy. Miehet pääsevät kertomaan elämästään ja toiveistaan. 14:ää tutkimushaastattelua täydentää juttelu ja kokemukset arjen tilanteissa.

Kontula kertoo olevansa kyllästynyt suomalaiseen maahanmuuttokeskusteluun, jossa ihmisiä näyttävät kiinnostavan  lähinnä Suomen edut. Kunhan siirtolaisuus kasvattaa rahapussejamme, muulla ei ole väliä. Siirtolaisiin tai heidän lähtömaihinsa ei kiinnitetä huomiota. Hän nimittää yleistä asennetta rikkaan lännen vahvemman oikeuden käyttämiseksi.

Yksityisten ihmisten ja nettisivustojen muukalaisviha on pikkuasia verrattuna päättäjiemme siunaamaan rakenteelliseen syrjintään, jolla siirtotyöläiset eristetään alueellisesti, kielellisesti, juridisesti ja taloudellisesti kantaväestöstä, hän kirjoittaa.
Suomessa tiedetään mainiosti, että siirtotyöhön liittyy riistoa ja epäoikeudenmukaisuutta, mutta siitä halutaan vaieta, sillä halpatyö ei nimittäin ole vain systeemin valitettava sivutuote, vaan sen moottori. Yritykset käärivät voittoja, mutta laskee se hintoja meille kuluttajillekin.

Ehkä tosin palkkojakin. Ammattiyhdistysliikkeessä puolalaista putkimiestä pelätään, koska ulkomaalaistyövoiman lisääntyvä käyttö voi uhata työehtosopimusjärjestelmää. Ja verotkin jäävät usein saamatta.
Mutta miksi puolalaisen pitäisi osoittaa solidaarisuutta, kun sitä ei löydy suomalaisiltakaan? Miksi hän olisi huolissaan suomalaisten kollegojensa työehdoista, kun ne ovat huikeasti paremmat kuin hänen omansa. Tai suomalaisesta verokertymästä, kun hän ei edes täälläoloaikanaan ole oikeutettu veroilla tuotettuihin palveluihin, Kontula kyselee.

Kirjasta löytyy ammattiyhdistysväelle mielenkiintoisia esimerkkejä siitä, mitä onnistuneita ratkaisuja maailmalla asiaan on olemassa. Toivottavasti lukevat. Ja hyvää lukeminen tekisi lainsäätäjille ja alan viranomaisillekin. Ja näköjään ihan itsekullekin.