Tytär ja vävy lähtevät tänäkin keväänä Berliiniin - niin kuin siellä vuosi sitten oli vähän puhekin. Lupauduin kissojen kotiavustajaksi, joten pääsen seuraamaan kevään etenemistä maaseudun rauhassa.

Olen kissaisesta suvusta ja päässyt jonkin verran selville kissojen elämänmallista. Itsenäisiä tyyppejä, joille pyrin tarjoamaan apua hienotunteisesti, etteivät ne kokisivat minun alleviivaavan niiden riippuvuutta vaatimattomasta persoonastani. Vaikka ne eivät itse saakaan kermaviiliä ulos jääkaapista, raksuja komerosta tai merkkiruokapurkkejaan auki.
Niillä on omat tietyt merkkinsä. Kaikenmerkkiset hiiret kelpaavat kyllä nahkoineen karvoineen. Tytär varoitti, etten aamuisin tallaa muoviruohomatolle jätettyjä sisälmyksiä mattoon ulko-oven edessä.

Nuorempi, kissaherra - toinen on kissamadame - villiintyi pentuna paperissa uuninpesässä kypsytetystä lahnasta, mutta kalakauppiaan kissojen suosikiksi mainostama muikkukaan ei nykyisin kelpaa. Yritän makeilla suosioon kokeeksi mateenmaksalla ja sardiineilla, mutta saa nähdä.  Kissaherra on viimeisen vuoden aristellut kovasti vieraita, minuakin.

Luin juuri Anne Tylerin Elämän tikapuut - suosittelen - ja siinä oli lukuisia pieniä viisauksia. Yksi oli, että kissat kehräävät korostetun äänekkäästi, kun ne haluavat rauhoittaa ihmistä. Seuraan tarkalla korvalla ja korjaan käytöstäni, etten stressaisi kissoja jännittämällä liikaa.