Tänään suunnistan Tampereelle katsomaan Martti Aihan näyttelyä vanhojen ystävien kanssa - pääpaino on ystävien tapaamisella. Mutta Aihakin kiinnostaa.
Kun Hesari äänestytti kesällä ihmisten mieliveistoksesta kaupungissa, äänestin Aihan Rumbaa. Se on mahtava muotoleiskahdus siinä liikenteen solmukohdassa, ankeiden teollisuusrakennusten ja  koppavien lasitornien keskellä.  Yleensähän kaupunkiympäristön on sen verran päällekäyvä, että harvat veistokset siinä pärjäävät, mutta Rumba ottaa tilansa komeasti.

Kiasman kaupunkikiertokävelyllä olin yhtenä sunnuntaina. Niillä tarkkaillaan Luonnontieteen museon biologin johdolla homo urbanusta, lajin yleisimpiä esiintymisalueita ja lajityypillistä käyttäytymistä. Ihan virkistävä näkökulma. Biologi kertoi jonkun amerikkalaisen havainnosta: jos maata katselisi satelliitista, voisi kuvitella, että maata asuttavat nelikulmaiset peltieläimet, joilla on paljon pieniä loisia.

Helsingin gallerioissakin on tullut kuljeksittua, nähtyä mm. Miinä Äkkijyrkän hilpeän värikkäitä lehmiä ja muutakin kiinnostavaa.
Isoimman muistijäljen on jättänyt Cia Kiiskisen Ihmeitätekevät äidit -näyttely Pirkko-Liisa Topeliuksessa. Töitä näyttiin Hesarissa kutsuttavan uusikoneiksi. Ikoneiltahan ne näyttivät, mutta en silti kokenut niitä ikoneiksi. Enemmänkin oli kysymys äitiydestä kertovista kuvista.
Vaikuttavimpia olivat ne, jotka kertoivat äitiyden ahdistavimmista puolista, siitä kun ei jaksa tai kun menettää lapsensa; syyllisyydestä ja surusta. Oli ikoni, jonka hopeanvärinen riisa - se taoskuori - sädekehineen oli koottu mielialalääkefoliosta, siis siitä levystä, josta tabletit puristetaan ulos. Tai toinen itse tableteista. Yhden madonnan syli oli tyhjä. Rukiinjyväriisa tai pastellinvärinen ranskanpastilliriisa ehkä kuvasivat äitiyden mukavampia puolia.
Äitiys on ollut Cia Kiiskisen aiheena romaanissakin, en kylläkään ole lukenut, pitää ehkä ottaa listalle.

Carolus Enckellin työt Forsblomilla olivat jännittäviä, ei sellaisia korskean koleita kuin konstruktivismi joskus. Niitä katsellessa tuli tunne siitä, että Enckell oli halunnut saada katsojan luulemaan jotain ja sitten vetää maton alta.  Juuri kun katsoja luulee oivaltaneensa säännön, tietävänsä kuinka maalauksen kuuluu jatkua, odotuksenmukainen ei toteudukaan. Ehkä sellaiseen varustautuminen kannattaisi ottaa asenteeksi yleisemminkin. Puhun nyt siis katsojasta, itsestäni.
Linkki ei johda näyttelyn kuviin, tämä kuulostaa kai abstraktilta, kun esimerkkiä ei ole näyttää.