Picassot katsoin lähinnä velvollisuudentunteesta - saisivat vähän takaisin kalliiseen näyttelyyn pantuja rahojaankin. En ole koskaan lämmennyt Picassolle, mutta haahuilin paikalla.

Taidehallin Export - Import näyttelyn avajaisissa* kävin ihan aidosta uteliaisuudesta.
Helsinkiläisen taideyleisön suurtapaaminen on performanssi sinänsä ja muutakin kiinnostavaa katsottavaa oli. Niin kuin nykyisin muuallakin, videotaide hallitsi tässä ulkomailla toimivien suomalaistaiteilijoiden näyttelyssäkin.

Pilvi Takala on se taiteilija, joka hämmentää yhteisöjä oudoilla identiteeillä. Kiasmassa hän hämmentää kansainvälisen suuryhtiön väkeä haahuilevana markkinointiharjoittelijana, Taidehallissa Pariisin Disneylandin henkilökuntaa Lumikiksi pukeutuneena. Takala poistetaan Disneylandin portilta, koska häntä voitaisiin luulla "oikeaksi Lumikiksi" ja vartija saattaa nimikirjoituksen pyytäjien saartaman Takalan naistenhuoneen ovelle varmistuakseen vaatteiden vaihdosta.

Adel Abidinin kehuttu sairaala-video pitäisi nähdä uudestaan, avajaisissa se jäi kesken, kun ilma meinasi loppua kansoitetussa kopissa. Eniten pidin videosta, jossa Laura Horelli haastatteli työpariaan Ann Kanekoa videotaiteen teosta. Ja Kirsi Mikkolan värjätystä paperista tehdyistä kollaaseista. Olen sen verran vanhanaikainen - ja kai hidas - että pidän taiteesta, joka pysyy paikallaan, että ehdin havainnoida sitä omaan tahtiini.

Kuten esimerkiksi Heikki Marilan Miasman tuoksu -näyttelystä Amassa. Kukkia  rajun ekspressiivisesti maalaavan Marilan tapaan - kuulostaa ensikuulemalta oudolta, mutta miasma-teoria kulkutauteja synnyttävistä miasma-huuruista selvittää asiaa.

Väkivalta ja sijaiskärsijät

Marilan omakuvat tekivät pari vuotta sitten ison vaikutuksen minuun - niistä näkee näytteitä Marilan hienoilla kotisivuilla kohdassa teoksia 2007. Tekstit -kohdassa Jari Selenius kirjoittaa omakuvista. Moni ajankohtainen juttu tulee mieleen, kun lukee seuraavanlaista tekstiä:

Ihmisyhteisön ainoa tapa välttää yhteisön sisällä väistämättä leimahtava ja kaiken tuhoava väkivalta on valita sijaiskärsijä, johon kaikki paha keskitetään ja joka sitten yhteisellä päätöksellä uhrataan. Näin aikaansaatu rauhantila on väistämättä väliaikainen, mistä seuraa uusi kriisi ja uuden syntipukin valinta. Tässä kierteessä kulttuuri kehittyy, ei väkivaltana, vaan jatkuvana reagointina väkivaltaisiin purkauksiin, kunnes vähittäin syntyy tietoisuus uhriprosessin luonteesta ja sen epäinhimillisyydestä.

Sijaiskärsijöiden valintaa ei Girardin mukaan kuitenkaan ohjaa satunnaisuus, vaan uhreiksi valikoidaan tietyntyyppisiä ihmisiä. Näitä ovat epämuodostuman tai sairauden leimaamat, moraalisina hirviöinä pidetyt (jollaisina saatetaan nähdä jokin etninen ryhmä, kuten juutalaiset) tai marginaalisessa sosiaalisessa asemassa olevat ihmiset. Näiden identifioinnissa tarvitaan karkeita keinoja, prototyyppien muovaamista stereotyypeiksi.


* Näyttelyn on järjestänyt Suomen Taideyhdistys,  v. 1846 perustettu mainio yhdistys, joka kutsuu kaikki jäsenensä järjestämiensä  näyttelyiden avajaisiin.