Erakkomummolla on ollut sosiaalinen kausi.
Tallinnassa, verkko-aidalla suojatulla varakkaiden ihmisten asuinalueella lomailevan serkun luona, shoppailijoiden perässä kulkien, eksoottisissa ravintoloissa syöden, Kumussa jo vähän jättäytyen jälkeen seurueestani, "joka olisi itse osannut tehdä ihan samanlaisia".
Suomeen palattua Amos Andersonilla, jossa on kaksi fantastista näyttelyä.  Heikki Marilan töistä olen ennenkin pitänyt, Kaisu Aro oli uusi jännittävä tuttavuus,  minusta hän kuvaa erityisen upeasti paistetta!

Sitten tyttöjen ilta täällä maalla.  Kaksi koulukaveria,  älykkäitä, viehättäviä naisia, joista on vanhuus kaukana; toinen kirjoittaa ja julkaiseekin, toinen valokuvaa ja julkaisee.  Tai oikeastaan ei ilta, vaan päivä, ehdittiin nähdä lähiseudun näyttelyt, syödä pariinkin kertaan ja jutella. Saimme maailman nyrjähtämään hetkeksi paikalleen, enimmäkseenhän se on poissa jengoiltaan.

Keskustelimme mm. tästä muodikkaaksi käyvästä  yhteisöllisyyskäsitteestä, jonka voisi tiivistää myös näin: hoitaisitte itse vanhuksenne ja sairaanne, koska veromarkkojen käyttö siihen on minimoitava.
Ei kai sentään ole kysymys meistä vanhuuden ja raihnaisuuden kynnyksellä olevista, jotka haluamme muistuttaa muille, että ruvetkaa yhteisöllisiksi tai muuten meidän käy huonosti?
Jotenkin  sattuu kuitenkin sopivaan aikaan tämän yhteisöllisyyden lietsonta. Etten olisi itsekin osallistunut siihen. Ei, kyllä pikemminkin on kysymys niistä, jotka näkisivät, että me köyhät ja kipeät hoitaisimme toisemme.

Seuravana aamuna tunsin itseni sen verran rähjäiseksi, että nukuttuani pitkään ja tiskattuani ison tiskin päätin pääasiassa olla öllöttää. Pesin naamani järvessä, kampasin tukasta yötakut, vedin päälle risat pihafarkut ja venyneen villatakin. Haahuilin pihalla, sidoin muutaman kaatuneen tomaatin ja pavun.
Sisälle palattuani luin Maija Asunta-Johnstonin Verkkorakkautta varttuneille,  suositellaan lämpimästi. Tarinan Walter muistutti miestä, johon pari vuotta sitten tutustuin - en verkossa, vaan tuttavien kautta. Tapasimme muutaman kerran, sitten mies hävisi, takki vain jäi naulakkoon. Palautin sen paketissa.  Mietiskelin, miten helpolla pääsin sentään tarinan Maijaan verrattuna. Miehen kanssa oli elämäntavoissa ja aatemaailmassa eroja ja oli se minulle liian komea, rikas ja nuorempikin.

Öllötin vähän lisää ja oltiinkin iltateessä. Ovelta kuului koputus - kuka ihme tähän aikaan, puoli kymmeneltä? Rapistuneella ovellani seisoi suomalais-Walter komeana ja tyylikkäänä. Minä siinä samassa aamullisessa rähjä-eleganssissani. Tuijotan. Pakko pyytää sisään.
Joimme kupit rooibosta ja keskustelimme, minä vähemmän vapautuneesti. Mies oli ohikulkumatkalla ja toivotin hänelle lähtiessä varmuuden vuoksi hyvää loppukesää.