- Annatko sen kutsua sua mummoksi? kysyy ystävätär, jonka perheessä lapsenlapset kutsuvat isovanhempiaan etunimiltä.
Annan, koska tunnen tittelin nostavan statustani. Ja nimenomaan mummoksi.

Tamperelaisystävätär onnitteli mummua ja Ruotsin serkku mummia.
Tamperelaisystävättärellä oli mummu ja meilläkin oli maalla naapurissa mummu. Mummu meni koko päivän puolijuoksua kumisaappaissaan erilaisissa ulkotöissä ja kertoi perässäjuoksijalle tarinoita nälkävuosien kauheuksista ja siitä, miten hänet oli laitettu viilenvanhana piiaksi kattomaan ison talon lasten perään.
Mummi on taas ystävätär, jolla on kiharakampaus, korkeakorkoisia kenkiä ja joka "käyttää tapoja" niin kuin asia jossain Jotunin novellissa ilmaistiin.

Minulla oli mamma ja mummo.
Mamma syntyi talontyttäreksi Sylän-Hämeessä. Kun mamman isä hävitti talonsa,  kaikki tyttäret joutuivat piioiksi. Mamma sai paikan kartanon sisäpiikana. Mamman kotona oli ollut harmooni ja hän osasi soittaa muutaman virren ja sai siksi soittaa väen aamuhartauksissa. Musiikki taisi yhdistää hänet kartanon torpparin poikaan, joka soitteli latotansseissa kaksirivisellään.

Mammasta tuli pikkupaikan emäntä, joka tyyräsi miestään ja jonka elämän pääsisältö oli ainoa poika. Mamma oli kookas, hänellä oli säännölliset piirteet ja konkonenä. Hän oli älykäs ja ns. vaikea luonne. Hän pelkäsi koko ajan, että lapsenlapsille sattuisi jotain, kun aina piti urheilla ja vääntää, vattakin semmosessa meni sekasin.
Hänestä oli tärkeää elää niin, ettei ihmisekkin imehtelis. Hänen elämänohjeensa lapsenlapsille oli: hoilatte isän ja äilen haulan hyvin ettekä jätä itteenne vanhoikspiioiks.

Mummo syntyi fajanssitehtaan työläisen perheeseen Laatokan rannalle. Mummon äiti kätki kirjeet, jotka tytär oli viidentoista kieppeissä joltain pojalta saanut. Kun asia selvisi mummolle, tämä lähti kotoaan, meni Pietariin piikomaan eikä koskaan palannut kotiinsa edes käymään. Kannakselle hän muutti suomalaisen miehen löydyttyä.
Kun mummon äiti täytti 70 vuotta, hän kutsui tyttärensä perheenkin juhliin. Vanhin tyttärentytär olisi halunnut lähteä, mutta mummo kielsi. Meilt ei siihe talloo männä.

Mummo oli jäänyt neljissäkymmenissä leskeksi kahdeksan lapsen kanssa ja teki kaikkia mahdollisia töitä, mitä vain löysi, sahalla, myllyssä, hapankaalin tekijänä, pitokokkina. Lapset saivat ruokaa, riittävät säännöt ja vastuut ja sama koski lastenlapsia, vastuut vain olivat vähän höltyneet.
Mummo oli pieni ja lihava, hänellä oli pyöreä nenä ja viiruiksi kapenevat silmät. Serkut kuulemma pelkäsivät mummoa, joka oli enimmäkseen tuikea, harrasti sarkastista huumoria ja nauroi mylvähtelemällä.
Minä en pelännyt mummoa ja siksi hän antoikin minulle elämänohjeen kerran lihapullia pyöritellessään. Nää nykyaja ihmiset, heill on talot ja autot ja huvilat, a syyvä hyö ei raaskii. Meill ei oo mittää, a myö syyvvää hyvi. Yhen asian mie sanon siulle, paina tää mielees: puolest kilost jauhelihhaa ei saa tulla enempää ko kaheksatoist lihapullaa.

Minussa taitaa olla piirteitä kummastakin esiäidistä, mutta en ole vielä päättänyt omaa mummoagendaani ja elämänohjeen kiteyttäminenkin on kesken.