Nyt kun vuodet 1918 ja 1808 on muisteltu, vielä yksi aikamatka: rautakauteen näin Kalevalanpäivänä. Se on mieliaikakausiani, ei vähiten siksi, että kun kirjoitettua tietoa ei ole, aatos saa lentää. Ja mutkia voi oikoa ja asioita yksinkertaistaa. Pronssikaudella oltiin riippuvaisia ulkomaisesta raaka-aineesta ja käsittelytekniikka oli vaativaa ja kallista. Se tuotti harvainvaltaisen yhteiskunnan, jossa ihmisten enemmistöllä oli lähinnä välinearvo hallitseville. Kun järvimalmia sai omista järvistä ja sen käsittely ja työstäminen oli helpompaa, monesta voi tulla kirjaimellisestikin oman onnensa seppä. Yhteiskunta kehittyi demokraattisempaan suuntaan ja kulttuuri alkoi kukoistaa. Syntyivät runot, jotka päivittyivät suusta suuhun ja joiden viimeinen päivittäjä oli Lönnrot. Minä olen ajatellut Sampoa arkkityyppisenä symbolina rautakauden kaltaiselle elämisen mallille, jossa ihminen lähiyhteisöineen pystyy hallitsemaan jokapäiväistä elämäänsä ja nauttimaan itse oman työnsä hedelmistä. Sellaiset aikakaudet ovat minun menetettyjä paratiisejani. Nyt minusta näyttää suunta olevan kohti pronssikauden mallia.
Holmbergin-Haavikon Rautakausi -filmistä on kuulemma tehty DVD, täytyypä hankkia ja katsella uudestaan kun tv-ruutu pian pimenee. Kirjastosta tuli juuri varausilmoitus Ray Bradburyn Fahrenheit 451:stä, täytyykin lähteä hakemaan.