…terveisiä!  Kun netti kertoi (ulkomittaria ei edelleenkään ole), että Helsingissä on -4 astetta, päätin survaista sukset ulos. Latu oli hyvä ja ilma hieno, mutta ladulla bongasin vain viisi kanssahiihtäjää, kaikki suurin piirtein itseni ikäisiä. Maisemat olivat joka tapauksessa kuin suoraan joulukortista.

Maanantaina olin lähdössä joulunviettoon pois Helsingistä ja vastailin nettijoulutoivotuksiin. Laitoin viestiini talvisen kuvan luistelijoista kolera-altaalla ja tekstiksi kirjoitin, että tällaiset ns. joulukorttinäkymät alkavat Helsingin korkeudella olla ns. menneen talven lumia. Pari tuntia viestin lähetyksestä ikkunoitten ohi alkoi leijailla hiutaleita. Minä ja lapsenlapseni emme olisi voineet olla iloisempia siitä, että mummo erehtyi.

Mummo luuli hiihtojensa olevan jo hiihdettyjä toisestakin syystä. Monot hajosivat viime talvena ja monojen mukana olisi ollut pakko uusia sukset ja siteet.  No en sentään nykymittaisilla hiihtosesongeilla, ajattelin. Mutta urheiludivarista löysinkin monot, jotka sopivat sekä suksiin että hiihtäjälle. Toppapukuni olin kyllä jo lomauttanut mökille, mutta UFF:sta löytyi uusi latueleganssi.

Isättömien poikien maa

Joulun lukemisena oli Ljudmila Ulitskajan Vihreän teltan alla. Sivumäärä  – 768 – sai minut kylläkin alussa mutisemaan häijyjä sekä nykykirjailijoiden epäkohteliaisuudesta, suuruudenhulluudesta, kustannustoimittajien lepsusta otteesta tai toimittajien puutteesta ja naisten tippaleipäaivoista, mutta vedän kaikki puheeni takaisin. Kirja oli mahtava myös sisällöltään; koukuttava ja lukukokemuksena ravisteleva. Rönsyilevän tarinan keskiössä on kolme isätöntä poikaa, jotka löytävät isähahmon venäläisen kirjallisuuden opettajastaan. Mutta se on kertomus itse asiassa koko neuvostoyhteiskunnasta alkaen Stalinin kuolemasta sekä venäläisestä kulttuurista kautta aikojen. Isoimman vaikutuksen minuun teki tavallisten ihmisten keskinäinen solidaarisuus, jota julma venäläisyhteiskunta on kaikissa käänteissään tuottanut sekä se, miten taide on löytynyt ulospääsytieksi ahdistavasta todellisuudesta.

Kirjan luettuani googlailin sen arvioita ja Ulitskajan haastatteluja. Helsingin Sanomien haastattelussa  Ulitskaja näki, että isättömien poikien Venäjä ( sodat,leirit, viina) on aina etsinyt isää vahvoista johtajista ja arvostanut maskuliinisuutta. Mistä tuli mieleen joskus kauan sitten nähty Putinin äiti –niminen dokumentti, joka ei kylläkään käy yksiin virallisen elämäkerran kanssa. Sen mukaan Putinkin oli isätön poika, jonka setä haki väkivaltaisen isäpuolen (georgialaisen) kourista kasvatettavakseen Pietariin. Ehkä psykologisointi ei kuitenkaan ole avain venäläisen yhteiskunnan ongelmiin – maailmanpolitiikasta puhumattakaan.