Vanhemmiten olen alkanut tuntea erityistä vetoa tulkinnanvaraisiin asioihin. Seisoskelen esimerkiksi mielelläni taidenäyttelyissä ja annan assosiaatioiden ja tuntemusten lentää.

Henry Wuorila-Stenbergin töiden edessä ne ovat aina lentäneet. Nyt viimeksi Galerie Anhavan näyttelyssä. Ahdistus ja kauhu käyvät päälle, kun katselee erilaisia musertuneita hahmoja ja maapallon laitaa kansoittavia karnevalistisia kulkueita; melun ja räminän on melkein kuulevinaan. Ympärillä leviää joka puolella mykkä, musta avaruus, jossa tällä kertaa häilyy epämääräisiä ristiinnaulitun kuvia. Kristillisiä nimiä ja symboleita on enemmänkin ja HWS ymmärtääkseni toivoi, ettei taidearvostelu sivuuttaisi tätä kristillisten symbolien käyttöä. Ainakin Helsingin Sanomissa oli lähes tunnustuksellista kielenkäyttöä. Agnostikkona onnittelen itseäni, että en ole taidearvostelija. Vaikka oikeastaanhan en sivuuta symboleita, kun tulkitsen ne yleisemmin, kärsimyksen, riittämättömyyden ja syyllisyyden kuviksi.

Ryhdyin lehteilemään näyttelyluetteloita. Haava-näyttelyn luettelossa HWS puhuu ihmisistä, jotka tuntevat kauhua elämästään."Ne, jotka kokevat kauhua, saavat lohdutusta töistä, joissa taiteilija on omien kipeiden ja tuskallisen elämystensä äärellä". Oma kauhu ei siis olekaan yksityinen ongelma ja heikkoutta, kauhu on yleistä ja normaalia. Kun kauhua saa kokea näin suoraan ja henkilökohtaisena - ilman että se etäännytetään ulkoistamalla sillä tavalla kuin esimerkiksi väkivaltaviihteessä - siitä voi kai tosiaan tulla yhdistävä, lohduttava kokemus.

Lahden kirjailijakokouksen teemana oli kauneus ja kauheus. Ensimmäisen päivän kallistuessa iltaan joku pani merkille, että kauheudesta oli ollut paljon enemmän puhetta kuin kauneudesta. Kauneus kai oli ongelmattomampaa. Bulgarialainen kirjailija Vladimir Zarev veti yhteen: kaikki kauhu on perimmältään kuolemanpelkoa. Onko siis yksi selitys väkivaltaviihteen suosioon kuolemanpelon ulkoistaminen? Ja onko kauhu kaikissa eri muodoissaan loppujen lopuksi sitä ja siten tavallaan lohdutusta?

P.S. Pakko lisätä tähän yksi mieliaforismeistani. Samuli Paronen: Ihmiset eivät ole tunnottomia toistensa kärsimyksille. Muutenhan väkivallasta ei voisi tehdä niin hyvin myyvää viihdettä.