Emil Nolden töitä katselin ensimmäisen kerran murrosikäisenä Herbert Readin Modernin maalaustaiteen historiasta. Sain kirjan, kun isä antoi minun valita kylkiäisen, jonka saatiin kiertelevältä kirjakauppiaalta Otavan Ison Tietosanakirjan ostosta. Saksalainen ekspressionismi kiinnosti kyllä, mutta Nolde ei tehnyt mitään isompaa vaikutusta, vaikka värikäs ja romanttinen työ nimeltä Sitruunalehto jäikin mieleen. 60-luvulla olin yhden kesän töissä Pohjanmeren rannalla Syltin saarella ja muistan, että siellä Noldea esiteltiin “paikallisena mestarina”. Erityistä vaikutusta työt eivät tehneet  silloinkaan.

Kun nyt Berliinissä näin Nolde-säätiön talossa taiteilijan Etelämeren matkaa 1913-14 dokumentoivan näyttelyn, innostuin kovasti N:n akvarelleista!  Minulle oli uutta,  että Nolde tunnetaan nimenomaan yhtenä vuosisadan akvarellisteista.  
Nolde oli kutsuttu mukaan Saksan siirtomaaviraston tilaamalle “lääketieteellis-väestötieteelliselle Saksan Uusi-Guinea -tutkimusmatkalle” kuvaamaan ihmistyyppejä. Hm. Mutta muotokuvat olivat joka tapauksessa näyttelyn hienointa antia. Mustalla tussilla ääriviivoitetuilla vesiväripinnoilla valöörit elivät, työt olivat upeita, herkällä kädellä mestarillisesti vetäistyjä. Goethe kirjoitti aikoinaan, että rajoituksessa mestari nähdään. Akvarelleissa on siitä kysymys: kyvystä päättää, mikä on olennaista ja kuvata se mahdollisimman harkituilla vedoilla. Esillä oli myös retken perusteella syntyneitä maalauksia, mutta niistä en edelleenkään pitänyt erityisesti. Harmi, että netissä  näyttelystä on vain yksi niistä.
Kun Nolde palasi Eurooppaan, englantilaiset takavarikoivat Suezilla yhden laukun töitä eivätkä koskaan palauttaneet, joku varasti vielä osan jäljelle jääneistä, ja kun natsit aikoinaan takavarikoivat toistatuhatta “rappiotaiteilija” Nolden  työtä,  mukana meni myös 25 Etelämeren akvarellia. Mutta nautittavan iso kokonaisuus syntyi vielä jäljellä olevistakin.  Näyttelyn oheisaineisto oli kunnioitettavan perusteellista ja kaiken lisäksi itse säätiön tilatkin Gendarmenmarktin laidalla kirja- ym. kauppoineen olivat vaikuttavat.

Olin päättänyt, että nuoruuteni kaupunkien esittely seuraavalle polvelle päättyi Berliiniin, mutta nyt rupesi vähän tekemään mieli myös Pohjanmeren rannalle. Lentokentällä matkalukemiseksi tarttui Syltiä esittelevä lehti: upeita kuvia merestä eri valaistuksissa, tuulisia dyynejä, ruokokattoisista friisiläistaloja nummen laidalla. Nolde-säätiön pääpaikka ja iso perusnäyttelykin olisi lähistöllä Seebüllissä…  
Kirjoitin edellisessä postauksessa, että Nolden töitä on tulossa Kuhmoon - tiedon löysin kyllä vuoden 2008 haulla, mutta kysymys olikin viime kesästä.  Tiedotteessa on kuitenkin lisätietoa Noldesta ja kovina aikoina syntyneistä “maalattomista kuvista”.
Lisäys 16.2.2014
Kun Nolden nimellä googlailee, löytää uutta tietoa hänen natsimenneisyydestään ja sen myöhemmästä käsitttelystä.


Perunataiteilijan hevosia
Jo Jastramin näyttelyssä Torstrassen Galerie Raum 5:ssä oli kuvia kehitysmaiden ihmisistä sekä vaikuttavia hevosveistoksia. Hevonen hänen töissään on paitsi jalo, voimakas ja eroottinen eläin, myös väärinkohdeltu ja uhri - mielestäni se on saksalaisessa taiteessa muuallakin toistunut ajatus. “Rappiotaiteilija” Hans Grundigin natsiajan töiden jahdatut hevoset olivat viattomien uhrien edustajia, samoin se, jonka viimeiset hetket Brecht kuvaa runossa Hevosen valitus (O Falladah, die du hangest). Nälkäiset ihmiset repivät siinä hevosesta lihoja jo ennen kuin se on kuollut.
Jastramiin liittyy muisto vuodelta 1969, Itämeren viikolta Rostockissa. Islantilainen kuvanveistäjä Jón-Gunnar Árnason halusi keskustella Jastramin kanssa ja pyysi minua tulkkaamaan. Muistan vieläkin, miten osuvasti Jastram määritteli miesten töiden erot:
“Sinun pallosi on biljardipallo, pallon täydellinen, abstrakti idea. Minun palloni on peruna - oikein epätäydellinen, mutta täynnä elämää.”

Goldinin heimoon
Viikonlopun suomalaisella näyttelykierroksella Julian Schnabelin suuruus jäi minulta ymmärtämättä, mutta Kiasmassa oli onneksi Nan Goldinin ihana valokuva- ja videonäyttely, jossa voi melkein tuntea itsensä yhdeksi Goldinin ”heimon” jäseneksi.
Sinikka Tuomisen maalauksiakin kävin katsomassa - nekään eivät sytyttäneet. Ehkä en osannut katsoa niitä oikein. Lehdistötiedotteessa opastettiin, että:
Teoksia tulkittaessa eksyy harhapoluille, jos lähtee etsimään niistä muuta sisältöä kuin pohdintaa maalauksen ja maalaustaiteen olemuksesta. Olennaista on analysoida muotoa, kaikkea sitä minkä näemme maalauksia katsoessamme.
Jaa? Kuvataiteen katselussa minua miellyttää erityisesti se, että saan eksyä itse valitsemilleni harhapoluille ja itse päättää, mitä on olennaista analysoida.