En ole kova käymään kylässä, mutta eilen pistäydyttiin. Kahdeksankymppinen Kirsti asuu yksin kotiaan - mies on kuollut ja lapsia ei ole.
Ensimmäisen kerran mentiin sinne alkuiltapäivästä, mutta Kirsti oli kirkolla käymässä, saunomassa  ja syömässä. Ei tiedetty, että se oli jokatiistainen ohjelma.
Menimme myöhemmin uudestaan, Kirsti oli palannut ja näytti niin kampaajalta tulleelta, että piti vähän häpeillen haroa omaa kuontaloaan.
Viivyimme kolmatta tuntia, kun juteltavaa riitti - olemme tosiaan vanhoja tuttuja jostain kuudenkymmenen vuoden takaa. On mukava jutella sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa on yhteisiä muistoja. Ja Kirstillä on myös samanlainen mieltymys vähän kuivaan huumoriin kuin minullakin.

Ai niin - Kirstin molemmat jalat on amputoitu. Kodinhoitaja käy auttamassa aamutoimissa, toinen tuo ruuan keskipäivällä ja kolmas auttaa iltatualetissa ja laittaa sänkyyn puoli kuuden maissa. Turvapuhelimen jälkeen yökön käyntejä ei ole tarvittu.
Kun saattelin ulko-ovelle iltahoitajaa, joka näytti minulle, mitkä ovet lähtiessä pitää sulkea ja miten, totesin hänelle ääneen, että täällä päin maailmaa näyttää vanhustenhuolto pelaavan.
- Kun vaan olisi enemmän tällaisia pärjääviä ja pirteitä ihmisiä kuin Kirsti, hän sanoi.